Museo, with love.

Taisi olla aikoinaan Museoliiton Seppo Honkanen (@honkanen), joka veisteli, että jossain kohtaa museon seinässä olisi tosiaan hyvä lukea sana museo. Olin kahvilla Turun Cafe Artissa (Suomen parhaat korvapuustit!) ja katselin Aurajoelle. Pystyin lukemaan sanan museo, kolmella kielellä, joen toiselta rannalta. Jos olisin turisti tai muuten Turussa ensimmäistä kertaa, tietäisin minne mennä. Aboa Vetus & Ars Nova

Mainokset

Nykytaide vapaana vankilassa.

Olin selvästikin unohtanut turkulaisten kiinnostuksen menneisyyteensä, kun ehdotin kanssamatkustajalle käyntiä Valtio+-näyttelyssä Turun Kakolassa. Mielessäni marssisimme sisään katsomaan nykytaidenäyttelyä ja saisimme vaellella rauhassa entisen vankilan pitkillä käytävillä. Leuat loksahtivat, kun jono kiemurteli parkkipaikalle saakka. Jo sisätilat kiertänyt rouva kertoi tulleensa paikalle jo ennen aukioloaikaa ja viettäneensä näyttelyssä kaksi ja puoli tuntia. Onpa hienoa, että nykytaide kiinnostaa, ajattelin.

Totuuden nimissä on sanottava, että jonottajissa noin 90 % oli mitä luultavimmin tullut paikalle katsomaan vankilaa itseään, vuonna 2007 suljettua Kakolaa. Näyttely ei tosin ollut useimmille tutussa harmaakivirakennuksessa, vaan entisessä punatiilisessä lääninvankilassa, Kakolanmäellä toki sekin.

Kesän alussa Kakolanmäen vankilakokonaisuus myytiin, ja alueelle suunnitellaan massiivista asuntorakentamista. On siis mahdollista, että tiloihin pääsi tutustumaan avoimin ovin ja maksutta viimeisiä kertoja.

Kakolan vankila.

Kakolan vankila.

Valtio+-näyttely on turkulaisen taiteilijajärjestö Arte ry:n ryhmänäyttelyprojekti, joka on ollut yleisölle avoinna kolmen viikon ajan heinäkuussa. Arte on valinnut mukaan näyttelyyn taiteilijavetoisia gallerioita, kollektiiveja ja yksittäisiä taiteilijoita niin Turusta kuin Helsingistäkin. Työryhmän mukaan hankkeen lähtökohtana oli ”kutsua taiteilijoita haastamaan tilan rajoja ja määritelmiä”.

Aikataulu on ollut ilmeisen tiukka: vankilan tilat varmistuivat näyttelykäyttöön vasta toukokuussa. Mukana näyttelyssä on monenlaisia tekijöitä maalareista perfromanssitaiteilijoihin, kaikkiaan neljässä eri kerroksessa. Näyttely on siis jo kooltaakin mittava kymmenien nykytaiteilijoiden täyttäessä vanhaa vankilaa.

Kaisaleena Halinen: Vitsaus, 2008. Valtioplus.

Merja Pitkänen: Article of Faith I, 2014.

Vankilamiljöö sanelee pitkälti näyttelyn esillepanon. Useimmat teoksista on sijoitettu pieniin selleihin, mutta myös yhteisiin tiloihin: käytäville, kuntosaliin, keittiöön. Odotus-kollektiivi on saanut käyttöönsä alakerran yhtenäisempiä tiloja, jonne selkeän kokonaisuuden muodostaminen on onnistunut hyvin.

Vuoden 2014 nuorten taiteilijoiden, taiteilijapari Nabb+Teerin kierrätysmateriaaleja hyödyntävät teokset sopivat Kakolaan erinomaisesti, jopa siinä määrin että monet näyttelykävijöistä pohdiskelivat ääneen teosten ja tilan rajoja kurkistellessaan wc:hen ja liinavaatevarastoon.

Nabb+Teeri Valtioplus

Kakkoskerroksen käytävänpätkään sijoitetun mediataidekollektiivi Videokaffen kokonaisuus oli riemastuttava. Selleissä pulputti, surisi ja vilkkui – erilaiset mekaaniset veistokset hämmästyttivät, mutta vaikuttavin oli Sebastian Zieglerin käytävään sijoitettu Teardrop of Baghdad -teos.

Sebastian Ziegler

Helsinkiläisen Galleria Huudon sekä Oksasenkatu 11 -kollektiivin teoskokonaisuuksissa oli nähtävillä myös maalauksia, grafiikkaa ja valokuvia.

Mari Hokkanen: Shooting Star, 2012.

Marja Viitahuhta

marjaviitahuhta_valtioplus_kakola_taidematkustaja

Jrjestäjäorganisaatio Arten osuudessa oli mielestäni havaittavissa pientä haparointia. Yhdistyksen peräänkuuluttama ”artelainen mielentila” ei mielestäni täysin välittynyt anonyymistä kokonaisuudesta. Ehkä tämä oli seurausta tiukasta aikataulusta? Tekona Valtio+-näyttelyn kokoaminen jättää kuitenkin moiset pikkuseikat varjoonsa ja välittää artelaisuutta kenties paremmin kuin itse teokset.

Taiteen ohella myös itse vankila-arkkitehtuuri jätti jälkensä katsojaan. Olivatko kuntosalin treeniohjeet todella tuollaisia? Mitä kaatosellissä tapahtui? Kuka otti saunojille aikaa?

Kakola

Kakola_taidematkustaja

Kakola_taidematkustaja

Kakola-taidematkustaja

Ainakin paikallismediassa näyttely on herättänyt kysymyksen siitä, löytyisikö Kakolan alueelta tilaa nykytaiteelle pysyvämminkin. Alueelle sijoitetut ”Kakolan uusi aika alkaa” -kyltit nostavat pintaan epäilyksiä. Nykyisen omistajan mukaan tarkoituksena on purkaa mahdollisimman vähän rakennuksia, mutta nähtäväksi jää, toistaako Turussa turhan usein nähty purkuvimma itseään.

Tämän päivän Hesarissa Marja-Terttu Kivirinta nimeää näyttelyn kesän nykytaidetapaukseksi. Näyttelyn hienoimpia saavutuksia on, että turkulaiset, helsinkiläiset ja muut ympäri Suomea tulleet kävijät, jotka eivät normaalisti astuisi jalallaankaan galleria Titanikiin, Huutoon tai muihin taiteilijavetoisiin gallerioihin, kokevat nykytaiteen yllättävässä ympäristössä. Sellien lisäksi mieleen jää myös sisältö.

Valtio+ 31. heinäkuuta asti Kakolan entisessä lääninvankilassa. Avoinna klo 12–18, vapaa pääsy. Varaudu jonottamaan.

Kuvat teoksista ylhäältä alas:

Kaisaleena Halinen: Vitsaus, 2008.
Merja Pitkänen: Article of Faith I, 2014.
Nabb+Teeri.
Sebastian Ziegler: Teardrop of Baghdad.
Mari Hokkanen: Shooting Star, 2012.
Marja Viitahuhta: sarjasta Gilbert, Greta, Georg, Gertrud, Gretchel, Gregor, 2013.
Marja Viitahuhta: Unser Österreich, 2012.

Sadepäivän kartanoromantiikkaa.

Allekirjoittanut jo melkein lannistui Turun-lomallaan kalsan kesäsään piinaamana, mutta harvinainen mahdollisuus ottaa auto alle ja lähteä tutustumaan lähialueisiin vei voiton sateisena maanantaina. Turun seudulla on lukuisia hienoja kulttuurimatkailukohteita, yhtenä niistä Louhisaaren kartano Askaisissa, noin 30 kilometria Turusta pohjoiseen. Vaikka olen asunut Turussa vuosia, en koskaan tullut käyneeksi Louhisaaressa, joten nyt oli erinomainen tilaisuus korjata asia.

Matkalla Askaisiin muistelin, mitä Louhisaaresta tiesin ja päässäni jyskytti kaksi sanaa. Näistä toinen oli barokki. Päättelin, että tämä detalji oli tarttunut päähäni Suomen taidehistorian peruskurssilta, jossa puhuttiin puutarha-arkkitehtuurista. Toinen oli tietysti Marski.

Louhisaari

1600-luvulla valmistunutta Louhisaaren kartanoa hallinnoi nykyään Museovirasto, ja se avattiin yleisölle vuonna 1967. Parhaiten linna tunnetaan sen entisistä omistajista, Fleming-suvusta ja Mannerheim-suvusta, ja suurelle yleisölle paikka saattaakin olla tutuin marsalkka Mannerheimin synnyinkotina.

Louhisaaren sijainti olikin aikoinaan erinomainen: meri ympäröi kartanon maita, ja useimmiten paikalle saavuttiin vesiteitse. Nykyään merenrantaan on enemmän matkaa ja proosallisemmin parkkipaikalta kartanoa kohti kävellessäni ihastelin paitsi kaunista reittiä, myös sitä miten kartano istuu maisemaan kuin nenä päähän. Tai kuten Kansallismuseon verkkosivuilla kerrotaan: Linnan juhlallinen vaikutus johtuu rakennuskokonaisuuden onnistuneesta jäsentelystä.

Louhisaari

Louhisaaren päärakennus

Päärakennuksen sisätilan huoneisiin pääsee tutustumaan oppaan johdolla ja opastus kuuluu pääsylipun hintaan. Opastuksella olin onnellinen, että Louhisaaren merkitys marsalkka Mannerheimin syntymäkotina ei korostunut, vaan kierroksella keskityttiin linnan arkkitehtuuriin ja sen vaiheisiin.

Alkuperäistä irtaimistoa ei juurikaan ole säilynyt. Huoneiden kalustuksessa oni käytetty jonkin verran Mannerheimien aikaisia kalusteita, mutta suurin osa sisustuksesta ja maalauksista on peräisin Kansallismuseon kokoelmista. Juhlasalin kattomaalauksia restauroitiin, mutta pääsimme silti kurkistamaan saliin.

Louhisaari

Louhisaari käytävä

Louhisaari

Louhisaari

Aurinkoisena päivänä kannattaa varata aikaa puutarhassa flaneeraukseen ja käydä kurkkamassa erityisesti pieni meripaviljonki, jossa aikoinaan otettiin terveyskylpyjä. Harmillisesti paviljonkiin ei päässyt sisälle, mutta ajatus 1800-luvun terveyskylpijöistä varsinaissuomalaisessa maisemassa on tietysti hykerryttävä.

Louhisaari meripaviljonki

Louhisaari sopii erinomaisesti Turusta käsin tehtävälle puolipäivämatkalle, mutta reissu vaatii tietysti auton. Samalla voi kerrata sopivan annoksen Ruotsi-Suomen historiaa ja nauttia kartanoromantiikasta, joka meillä on kuitenkin aika harvinaista. Ja mikäli olisin sattunut olemaan Turussa päin elokuussa, olisin ehdottomasti ajoittanut visiittini Askaisten kurkkumarkkinoiden aikaan.

Louhisaaren kartano, Askainen
Avoinna 15. toukokuuta – 31. elokuuta päivittäin klo 11–17. Museokortilla ilmainen sisäänpääsy.

Museo = nykypäivän katedraali?

Taidematkustaja viettää pienimuotoista kesälomaa reissaten ympäri Suomea, mutta onneksi reissunkin päällä ehtii Twitteriin: Ateneumin museonjohtaja Susanna Pettersson (@SusannaPetterss) linkkasi tililleen BBC Culturen jutun Why museums are the new churches, josta ainakin allekirjoittanut tunnisti itsensä.

Jutussa toimittaja Jason Farago kysyy ”who are these new churches’ parishioners, and what sort of worship is going on?”. On nimittäin niin, että yhä useammat suunnittelevat kaupunkilomansa museoiden, gallerioiden ja kulttuurinähtävyyksien mukaan, ja vielä useammin niin, että museoon mennään tietyn näyttelyn perässä. Matisse-näyttely Tate Modernissa saattaa hyvinkin olla riittävä syy tehdä viikonloppureissu Lontooseen tai uusittu Neues Museum on nyt vain kertakaikkiaan nähtävä.

Itse reissasin viime keväänä ystäväni kanssa Haagin Mauritshuisiin katsomaan Carel Fabritiuksen maalausta Het puttertje, Donna Tarttin kuuluisaksi tekemän romaanin, The Goldfinchin (Tikli), innostamana.

goldfinch_mauritshuis

Totuuden nimissä on sanottava, että vaikka maalaus on mitä hurmaavin, on Mauritshuisin kiistaton tähti kuitenkin edelleen Vermeerin Tyttö ja helmikorvakoru. Kaunokirjallsuus on tässä tapauksessa antanut mukavasti nostetta pienelle, hienolle kokoelmalle. Nykypäivän pyhiinvaellusreissu täytti odotukset – Mauritshuisin huolellisesti restauroidun rakennuksen ja kokoelman edessä oli varsin helppo huumailla. Ja kun kerta siellä päin oltiin, kuka nyt uusitun Rijksmuseumin tai Stedelijkin jättäisi välistä?

Amsterdam Rijksmuseum

Kuten Guggenheim Helsinki -projektin tapauksessa on nähty, uudet museohankkeet nojaavat vahvasti arkkitehtuuriin, kuten Faragokin argumentoi. Mutta ilman hyviä sisältöjä upeinkin rakennus jää ontoksi kuoreksi. Ja vaikka museon kokoelma olisi kuinka hieno, huonosti kuratoitu näyttely jättää kävijän kylmäksi. Palvonta onnistuu vain, jos seurakuntalainen on vakuuttunut sisällöistä ja sanomasta.

Omalla listallani seuraavia pakko-nähdä-kohteita voisivat olla ainakin New Yorkin uusi Whitney-museo, edellisessä postauksessa mainittu Tenement Museum sekä Tallinnan Lennusadam, jonne en ole vieläkään ehtinyt.

Lähimaastosta vinkkaan kuitenkin kolme oivallista kohdetta reilun kilometrin säteellä, mikäli kesäreissu suuntautuu Turkuun: Turun taidemuseon Riviera-näyttelyn, Aboa Vetus & Ars Novan Turku Biennaalin sekä Wäinö Aaltosen museon Heikki Marila -retrospektiivin. Erityisesti Marilan kahdeksanmetrisen, museon veistossalin itäseinälle ripustetun Viimeinen tuomio -maalauksen äärellä on hyvä pohtia vaikkapa niitä nykypäivän pyhiinvaeltajia.

Ylempi kuva: Carel Fabritius: Het Putterje, 1654. Kuva Mauritshuisin web-sivulta, josta kuvan saa ladata maksutta omaan, epäkaupalliseen käyttöön.

Tavallisten ihmisten museo.

Uusimmassa Intelligent Life -lehdessä oli kirjailija Roddy Doylen juttu New Yorkin Tenement Museumista. Kuten IL:n jutut usein, myös tämä jäi pyörimään mieleen lukemisen jälkeen. Viime syksynä New Yorkissa käydessäni en ehtinyt Tenement Museumiin, ja sitä olen jäänyt harmittelemaan. Doyle, taitavana kirjoittajana, paketoi tavallisen siirtolaisen historiaa tarkastelevan asuntomuseon erityisyyden artikkeliinsa niin hyvin, että lentoliput Nykiin olisi teki mieli varata saman tien. Mutta kiitos kollegojen, apu löytyy joskus läheltä. Omani nimittäin vinkkasi aiemmin keväällä, että Helsingissäkin on Työväenasuntomuseo. Onneksi muistin asian ennen kuin Tenement-tuska kasvoi liian suureksi. tyovaenasuntomuseo_taidematkustaja2 Työväenasuntomuseo on osa Helsingin kaupunginmuseota, ja se siljaitsee Alppilassa Kirstinkujalla. Itse pihapiiri on 1900-luvun alusta ja viimeiset asukkaat muuttivat museonrakennuksen hellahuoneista pois vuonna 1987. Asuntoja oli alettu pitää vanhanaikaisina jo 1950-luvulla, ja 1970-luvulla asunnoissa asui enää vanhuksia ja ”läpikulkuasukkaita”. Hellahuoneita on kaikkiaan yhdeksän, jonka lisäksi kävijä pääsee tutustumaan talon kellaritiloihin, jossa sijaitsivat yhteiset WC:t.

Asunnot on kalustettu eri vuosikymmenten mukaan: kalusteet ovat pääosin Helsingin kaupunginmuseon kokoelmista. Kiinteä kalustus on koottu pihapiirin asunnoista. Lattiat, katot, ikkunat ja ovet ovat alkuperäisiä, samoin kahden hellahuoneen tapetit. tyovaenasuntomuseo_taidematkustaja11 tyovaenasuntomuseo_taidematkustaja10 tyovaenasuntomuseo_taidematkustaja9 tyovaenasuntomuseo_taidematkustaja8 tyovaenasuntomuseo_taidematkustaja7 Kaksi sisustusta on kuitenkin saatu lahjoituksina alkuperäisiltä asukkailta. Toinen huoneista on erityisen liikuttava: jalkansa menettäneen entisen merimiehen ja puusepän, Yrjön, asunto. Vuosisadan alussa syntynyt Yrjö muutti taloon 1960-luvulla ja eli erakkona pihapiirin yhteydessä olevassa pesutuparakennuksessa vuoteen 1981 saakka.

Pesutupa kuitenkin muutettiin saunaksi ja Yrjö siirtyi hellahuoneseen asumaan. Elämä yksin oli kuitenkin hankalaa asunnon ollessa korjaamaton ja vanhanaikainen ja Yrjö päätti asettua vanhustentaloon. Hän kuitenkin kuoli kesken muuttopuuhien vuonna 1985. Perikunta lahjoitti kuolinpesän kokonaisuudessaan museolle, minkä ansiosta huoneen kalustus on säilynyt ennallaan. Yrjön kravatit, sanaristikot, lottokupongit, hermesetakset ja koko muu jäämistö on esillä – koko yksinäisen ihmisen elämä. tyovaenasuntomuseo_taidematkustaja6 tyovaenasuntomuseo_taidematkustaja5 Yrjön huone onkin erinomainen esimerkki siitä, mitä asunto-, koti- tai työväenmuseot voivat parhaimmillaan tarjota: kurkistusaukon tavallisen, tuntemattoman ihmisen arkeen ja elämään. Roddy Doylen mukaan Tenement Museumissa vaikuttavinta on se, että se ei kerro kuuluisuuksien tarinaa, vaan tavallisten ihmisten: People lived here – people live here.

Työväenasuntomuseo on avoinna kesäaikaan keskiviikosta sunnuntaihin klo 11–17. Käyntiin on hyvä varata hieman aikaa, sillä auntoihin ei pääse tutustumaan itsenäisesti, vaan ainoastaan oppaan johdolla. Opastuksia kuulemma lähtee kuitenkin niin, ettei kenenkään tarvitse odottaa varttia kauempaa. Näin myös ryhmäkoot pysynevät mukavan pieninä. Työväenasuntomuseoon (kuten kaikkiin Helsingin kaupunginmuseon kohteisiin) on vapaa pääsy.

Itse asuntojen lisäksi kannattaa kiinnittää huomiota hienoon kukkapenkkiin, johon on koottu puutalopihojen perinteisiä koristekasveja. Museopuodista voi hankkia itselleen vaikkapa Helsingin kaupungin vanhan jätteidenlajitteluohjeen. tyovaenasuntomuseo_taidematkustaja4 tyovaenasuntomuseo_taidematkustaja3 Tekstissä käytetty lähteenä vaihtuvan näyttelyn tekstejä sekä työläispihojen kasveja -esitettä.

Napoli: arkeologinen museo ja vinkit.

Olen muutaman vuoden ajan luennoinut Matkailualan verkostoyliopiston matkailu taiteen poluilla -kokonaisuudessa Venetsiasta nykytaidekaupunkina. Kulttuurimatkailun opintokokonaisuudessa puhutaan myös eurooppalaisten Grand Tour -matkoista 1800-luvulla. Opiskelijoille Venetsiaan suuntautuneen taidematkailun historiasta jutellessani viittaan usein grand toureihin Venetsian kohdalla ja joskus samassa yhteydessä tulee asiaa myös Napolista. Osa tuon ajan kiertomatkailijoista jatkoi aina Napoliin asti tarkastelemaan Pompeijin ja Herculaneumin raunioita ja näkymää Napolinlahdelle.

Itse olen aina joutunut luennoidessa tunnustamaan etten ole koskaan nähnyt Napolia – matkat ovat aina suuntautuneet joko pohjoiseen tai etelämpään. Tänä kesänä oli siis vihdoin aika, odottelu sai riittää.

napoli_taidematkustaja10

Mitä Napolista nykymatkailijalle tulee ensimmäisenä mieleen? Vesuvius, meri, pizza, mafia ja kaaos. Ehkä kaupunkia piinannut jäteongelma. Näitä asioita mekin tietysti pohdiskelimme, kun kanssamatkustajan kanssa suuntasimme kohti Italiaa juhannuksen tienoilla. Tarkoitus oli viettää kaupungissa neljä päivää – yksi päivä näistä menisi Pompeijissa, yksi lähisaarilla. Etukäteen olimme suunnitelleet käyvämme myös Napolin arkeologisessa museossa.

Tässä vaiheessa on hyvä tunnustaa, että en ole suuri italialaisten arkeologisten museoiden fani. Liian usein ne ovat mielestäni liian suuria, vitriinit liian täynnä esineitä ja tekstit sekä tekniikka auttamatta vanhentunutta. Puolessa välissä olen jo puutunut. Hyvä balanssi ”haluan nähdä kaiken” -kanssamatkustajan kanssa on kuitenkin vuosien mittaan löytynyt, ja useimmiten selviämme museoista ulos molemmat tyytyväisinä näkemäänsä. Näin nytkin.

napoli_1

Napolin arkeologista museota pidetään yhtenä Italian keskeisimmistä arkeologisista museoista, jonka kokoelmiin kuuluu esineitä, mosaiikkeja ja seinämaalauksia erityisesti Pompeijin ja Herculaneumin kaivauksilta. Suosittelenkin ehdottomasti käymään museossa ennen retkeä kaivauskohteille – näin paikan päällä on helpompi hahmottaa kokonaisuus ja Campanian alueen villojen rikas koristemaalausperinne.

Hieman yllättäen museon kiinnostavimmaksi kokonaisuudeksi paljastui vaihtuva näyttely: ylimmän kerroksen Salone della Meridianaan koottu Pompei e l’Europa 1748–1943, joka esittelee Pompeijin kaivausten merkitystä eurooppalaisessa kulttuurihistoriassa. Täydellistä grand tour -matskua. Näyttely on toteutettu yhteistyössä École nationale supérieure des beaux-arts de Paris’n kanssa, josta oli lainassa ällistyttävän hienoja arkkitehtuuripiirustuksia kaivauksilta.

Näyttely on avoinna 2. marraskuuta asti, joten mikäli syysloma Napolissa kutsuu, näyttelyyn ehtii hyvin.

napoli_taidematkustaja11

Pompeijista kirjoitan toisen kerran, mutta tässä vielä parin päivän kaupunkiloman top-vinkit Napoliin:

  • Ihmiset ovat mielettömän ystävällisiä ja kiinnostuneita: kysy vinkkejä ja ohjeita rohkeasti.
  • ota hotelli historiallisen keskustan läheltä: julkiset kulkuyhteydet ovat mitä sattuu, vaikka kaupungista löytyykin ihan toimiva (joskin kummallisen autio) metro.
  • käy lähisaarilla: satamasta menee lauttoja noin tunnin välein. Matka lähimmälle saarelle (viehättävä Procida) kestää noin 45–60 minuuttia, Ischialle hieman kauemmin.
  • jätä aina tilaa herkuille: makeat leivonnaiset tiukan napolilaisen espresson kanssa ovat ihania.

Jos kaipaat tarkempia hotelli- tai ravintolavinkkejä, pistä kommenttia boksiin tai meiliin. Suosittelen myös erityisesti Zadie Smithin ja Jhumpa Lahirin ystäville matkalukemiseksi Elena Ferranten Napoli-sarjaa.

napoli_taidematkustaja12

Kuvista kiitos kanssamatkustajalle.

Aika kortti.

museokortti

Ostin miehelleni museokortin nimipäivälahjaksi. Museokortti on Suomen Museoliiton viime toukokuussa lanseeraama kortti, jolla pääsee lähes 200 museoon Suomessa ilmaiseksi. Kortti maksoi 54 euroa, ja se on voimassa vuoden.

Mikä mainio lahjaidea, ajattelin tietysti heti. Koska kortti on voimassa vuoden, voin näin näppärästi kuitata tulevienkin vuosien nimpparilahjat kustantamalla korttiin aina vuoden lisää. Kortin hankkiminen tapahtui helposti: maksoin 54 euroa ja sain mukaani saman tien pahvisen kortin lahjansaajan tiedoilla varustettuna. Muovinen, luottokortin kokoinen kortti tuli postissa kotiin kun kortinhaltija kävi verkossa rekisteröimässä kortin. Näppärää!

Kortti-idea on ilmeisesti lähtöisin Hollannista, jossa paikallinen versio on erittäin suosittu ja museokäyntien määrä on suuri. Niiden toivoisi kasvavan Suomessakin. Täällä tehdään runsaasti laadukkaita vaihtuvia näyttelyitä pitkin vuotta, ja on harmi, jos museokäynnit kotikaupungissakin rajoittuvat siihen yhteen vuodessa ”kun on kerta vieraitakin käymässä”. Museokortilla museossa voi käydä vaikka joka päivä, eikä kaikkea tarvitse tietenkään katsoa kerralla.

Korttia hankkiessani pohdin muutenkin maksupolitiikkaa. Pääsymaksut ovat museoille tärkeä tulonlähde oheispalvelujen ohella. Koska suurin osa museokorteista varmaankin hankitaan pääkaupunkiseudun suurista museoista, mikä osuus museokäynnistä jää vaikkapa Mäntsälän Alikartanon museoon, kun mökkimatkalainen kurvaa pihaan ja käy museossa? Toki kynnys kuluttaa oheispalveluja voi olla matalampi: museokaupasta mukaan tarttuu tuliaisia ja pullakaffetkin hörpätään. Maksujen tasaamista on varmaankin pohdittu korttia kehitellessä, ja ilmeisesti hyvää tulokseen on päästy, kun suuri märä museoita on kortin piiriin saatu.

Ystäväni, joka myös oli saanut museokortin lahjaksi hehkutti aktiivisena näyttelykävijänä korttia, mutta ihmetteli kortin ulkonäköä. ”Bonuskortti”, kuului tuomio. Kieltämättä väritys tuo mieleen kaupan etukortit, joskin pirtsakka kortti myös erottuu kukkarosta. Itse pohdin Twitterissä, voisiko kortissa oli kuvavalikoimaa museoidemme hienosta esineistöstä ja taideteoksista. Kuvina voitaisiin hyödyntää museoiden jatkuvasti lisääntyviä avoimen kulttuuridatan aineistoja, ja näin muistuttaa myös digitaalisessa muodossa olevasta kulttuuriperinnöstä. Kuvan saisi itse valita muovikorttia tilatessaan – vähän kuin luottokortissakin.

Seuraavan kerran kun törmäätte lahjatenkkapoohon, muistakaa museokortti.

Vuoden nuori.

vnt4 Blogia suunnitellessani olin matkalla Tampereelle katsomaan Vuoden nuori taiteilija -näyttelyä. Vuoden nuori taiteilija on alle 35-vuotiaalle kuvataiteilijalle myönnettävä tunnustus, ja vuoden nuoreksi taiteilijaksi nimetty henkilö saa pitää yksityisnäyttelyn Tampereen taidemuseossa. VNT-näyttely on viime vuosina järjestetty Tampereen jälkeen myös Turussa, Aboa Vetus & Ars Nova -museossa.

Matkalla Wikipedia tiesi kertoa, että Tampreen taidemuseo on maan kolmanneksi vanhin taidemuseo, eli perinteitä taidemuseotoimintaan Tampereellakin riittää. Vuoden 2015 nuoreksi taiteilijaksi valittiin Ville Andersson, jonka teoksia leimaa omituinen, omaleimainen salaperäisyyden verho.

Helsinki Contemporaryssa keväällä esillä ollut näyttely oli hieno: valkoisia teoksia valkoisessa tilassa – sormenjälkikin olisi ollut liikaa. Siksi Tampereelle junaillessani pohdin, miten samat teokset toimisivat museotilassa. vnt1 vnt2 Ilahduttavinta oli todeta eri tekniikoiden kirjo – maalauksia, piirustuksia, valokuvia. Erityisesti jo vähän vanhemmasta Between Light & Darkness -sarjasta oli hienoa nähdä valikoitu kokonaisuus. Vuoden nuori taiteilija -näyttelyn vahvuus on mielestäni juuri mahdollisuudessa tutustua sellaisen taiteilijaan ja taiteilijan uraan, jolta ei aivan vielä retrospektiivistä näyttelyä olisi mahdollista muuten nähdä. Tämä toteutui kiinnostavasti myös vuoden 2013 Jarno Vesalan VNT-näyttelyssä.

Miten sitten Helsinki Contemporaryn As Always, I Withdraw Into The Music -näyttelyssä esillä olleet teokset, joita pohdin jo junassa? Nekin loistivat Tampereella hieman nuhjuisista lattialistoista huolimatta – joskus se sormenjälkikään ei niin haittaa.

Ville Anderssonin VNT-näyttely jatkuu Tampereen taidemuseossa 23. elokuuta asti. Tuolloin järjestetään myös Tampereella Museoiden yö, ja ainakin VNT-sivujen mukaan taiteilija on tavattavissa näyttelyssään.

Mikäli Vuoden nuori taiteilija -instituutio kiinnostaa, kannattaa lukea Maaria Niemen katsaus tapahtuman historiasta.

Teoskuvat: Ville Anderssonin sarjasta Between Light & Darkness.

Ensimmäinen.

ensimmäinen.”Ajattelin, että voisin perustaa blogin”, sanoin miehelleni aamukahvipöydässä. ”Hyvä idea. Mistä kirjoittaisit?”, kommentoi hän lehden takaa. Olin hetken hiljaa ja sanoin ”sellaisista jutuista, joita haluaisin itsekin lukea”.

Taidematkustaja-blogi syntyi samana päivänä junassa Helsingistä Tampereelle. Olin menossa katsomaan näyttelyä. Päivätyökseni olen tekemisissa nykytaiteen kanssa – rakastan sitä ja työtäni. Taide antaa sisältöä elämään; se haastaa katsomaan, pistää ajatukset liikkeelle ja joskus ärsyttää. Mutta elämässä on onneksi muutakin kuin taidetta, omassani varsinkin. Pian jään töistä hetkeksi pois ja on hyvä aika katsoa juttuja ulkopuolelta. Tästä kaikesta muodostunee Taidematkustaja-blogin varsinainen sisältö. Katsotaan, mitä tapahtuu.

Kuva Ellis Islandilta New Yorkista syksyltä 2014. Kuvat ovat kirjoittajan, ellei toisin mainita.