Syksyn näyttelytärpit: Varsinais-Suomi.

Laura Konttinen: sland with no memory, 2014 pigmenttivedos.

Vietin aamupäiväni tarkastellen syksyn näyttelytarjontaa pääkaupunkiseudun ulkopuolella ja ilhaduin: paljon hyviä juttuja tulossa. Koska en voi enkä halua paeta Turku-rakkauttani, keskityn tässä postauksessa erityisesti Varsinais-Suomen näyttelytarjontaan. Pääkaupunkiseudun näyttelytärpit syksylle voit tsekata tästä postauksesta.

Museot

Taidemuseon Studio ja Pimiö kannattaa tsekata aina museossa käydessään. Pimiössä esillä on nykytaidetta kansainvälisiltä nimiltä, syksyllä Turner Prize -voittaja Elizabeth Pricen jo hieman vanhempi teos User Group Disco (2009).

Jouna Karsin teokset ovat usein ryhmänäyttelyiden herkkua – nyt taiteilijalla on riemukseni koko Studio yksin käytössään.

Näyttelyt esillä 9. lokakuuta–22. marraskuuta.

Verkkosivujen mukaan luvassa on aavemaisia tunnelmia ja sehän vain passaa syksyllä. Lisäksi esillä Ville Anderssonin Vuoden nuori taiteilija -näyttely sekä jouluherkkuna nukkekoteja Lontoon Victoria & Albert Museum of Childhoodin kokoelmista. Ei nykytaidetta, mutta silti ihanaa.

Juhana Moisanderin näyttely avautuu 27. marraskuuta.

Nimistä päätellen superkiinnostava katsaus suomalaisen nykytaiteen tilaan: Erno Enkenberg, Sami Havia, Pauliina Kaasalainen, Laura Konttinen, Teemu Korpela, Sampo Malin, Niina Mantsinen, aKaroliina Paappa, Sami Parkkinen, Tiina Pyykkinen, Maria Teeri & Janne Nabb, Taneli Rautiainen, Bita Razavi ja Camilla Vuorenmaa. Näyttely on ollut kesän ajan esillä Bury Art Museumissa Manchesterissa.

Muistakaa ystävät Salon taidemuseo; junallakin pääsee kätevästi niin Helsingistä kuin Turusta melkein ovelle. Näyttely esillä 17. lokakuuta 2015–17. tammikuuta 2016.

Galleriat

Gallerioiden osalta haluaisin vinkata tekemään galleriakierroksen Turussa NYT. Vielä nimittäin ehdit seuraaviin:

Tapahtumat

New Performance Turku -festivaali on jo neljännen kerran järjestettävä kansainvälinen performanssifestivaali Turussa. Tapahtumissa kannattaa käydä ennakkoluulottomasti vaikkei tunnistaisi yhtään nimeä ohjelmasta. Jos ei muuta, niin ainakin kannattaa käydä tsekkaamassa Antti Laitisen Armour-performanssi Vartiovuorella. Laitisen työskentelyä on hauska seurata.

Festivaalin tapahtumat eri puolilla Turkua 28. syyskuuta– 4. lokakuuta.

Kuva: Laura Konttinen: Island with no memory, 2014. Pigmenttivedos. Näyttely New Narrative and Reader – Kuvan uudet tarinat, Salon taidemuseo.

Mainokset

Kulttuurimatkailun trendikohde Mänttä.

Onko suomalaisessa kulttuurimatkailussa trendikohteita? Jos, niin Mänttä on varmastikin yksi niistä. Jotain erittäin kiinnostavaa on siinä, että reilun kuuden tuhannen asukkaan kunta Keski-Suomessa on onnistunut brändäämään itsensä Taidekaupungiksi – jopa siinä määrin, että kuulemma paikallislehteäkin voisi jo kutsua taidelehdeksi.

Göstan paviljonki

Mäntässä on nähty ja seurattu taidetta pitkään Serlachius-suvun myötä. Turun taidemuseossa vuonna 2012 nähty, nerokkaasti nimetty Mäntän medicit -näyttely tiivisti hyvin Serlachiusten vaikutuksen suomalaiseen taidekenttään: laajamittaisen mesenoinnin. Uusin käänne Mäntän (tai nykyään kai pitäisi puhua Mänttä-Vilppulasta) kehityksessä taidekaupungiksi tapahtui, kun vuonna 2014 Gösta-museon yhteyteen avattiin uusi nykytaiteelle omistettu paviljonkirakennus Göstan paviljonki.

Göstan paviljonki Serlachius-museot Taidematkustaja

Serlachius-museot Taidematkustaja

Taiteentäyteinen (kesä-)retki Mänttään koostunee useimmilla kuvataiteista kiinnostuneilla kahdesta kohteesta: Göstasta sekä Mäntän kuvataideviikoista. Göstan paviljongin tämän kesän avaus Kaukainen kosketus tarkastelee Mänttää erityisesti valokuvaajien silmin. Ville Lenkkeri on koonnut tasapainoisen, ihmisen kokoisen näyttelyn, jossa pääosassa ovat mänttäläiset.

Elina Brotherus Taidematkustaja

Göstan paviljongin tulikaste nähtäneen kuitenkin tulevana talvena, kun saksalaisen nykytaiteen superstaran Anselm Kieferin näyttely tulee Mänttään. Itse en voisi olla enemmän innoissani, vaikka hänen taiteensa onkin melkein naurettavuuteen asti Vakavaa ja Suurta. Faniuteni syntyi vuoden 2007 Pariisin Monumenta-näyttelyn myötä. Kiinnostava talvi siis luvassa myös Mäntässä.

Mäntän kuvataideviikot

Mäntän kuvataideviikkojen verkkosivujen mukaan ”Mäntän kuvataideviikot on suomalaisen nykytaiteen kesänäyttely, joka esittelee vuosittain kesä-elokuussa maan ajankohtaisinta kuvataidetta. Näyttely on ammattitaiteilijoiden tapahtuma, jonka taiteilijat kutsuu joka vuosi vaihtuva kuraattori”. Kuvataideviikkojen päänäyttely on esillä vanhassa teollisuuskiinteistössä Pekilossa, mutta teoksia on nähtävillä myös ympäri Mänttää.

Kuvataideviikkojen päänäyttely on useimmiten pökerryttävän täyteen pakattu. Teoksia näyttelyssä on esillä kymmeniltä taiteilijoilta, vaihtuvan teeman mukaan. Tämän kesän teemaksi valittu Uusi nykyisyys – New present on varsin ajankohtainen: yhteiskunnan moniarvoisuus ja sen erilaiset identiteetit. Näyttely onkin usein erinomainen tilaisuus nähdä eri gallerianäyttelyissä vuoden mittaan esillä olleita teoksia.

Tänä vuonna Kuvataideviikoilla käydessäni aikataulu oli hieman tiukka, joten varmistin mahdollisuuteni nähdä ainakin yhden talvella missaamani teoksen: Diego Brunon Galindez-videon (2015), joka oli aiemmin tänä vuonna esillä installaationa SIC-galleriassa.

Kuten Brunon vanhemman Location-teoksen (2013), myös Galindezin myötä katsoja imaistaan mukaan tunnelmaan, jonka koen hieman hankalaksikin sanallistaa. Olen itse seurannut molempia teoksia melkeinpä hypnotisoituna: lakoninen kertojanääni, rauhallinen kuvaus ja pinnan alla piilevät kauheudet ja historian painolasti muodostavat vangitsevan kokonaisuuden. Harvassa ovat nykytaiteilijat, joiden tapa kuvata menneisyyttä ja ihmisten tekemiä valintoja on yhtä syvällinen.

Diego Bruno Galindez Taidematkustaja

Diego Bruno Galindez Taidematkustaja

Näyttelyssä oli toki muitakin helmiä, esimerkiksi Sasha Huberin ja Petri Saarikon Juuret-installaatio sekä Eero Yli-Vakkurin riemastuttava Hevoslinja, joka toivottavasti nähdään pian muissakin näyttelyissä.

Sasha Huber Petri Saarikko Juuret Taidematkustaja

Miten siis Mäntän käy (nyky)taiteen trendikohteena? Toivottavasti trendikohteesta muodostuu pysyvä käyntikohde niin kesällä kuin talvella, koska tässä maassa ei koskaan ole liikaa hyvää nykytaidetta pääkaupunkiseudun ”kuplan” ulkopuolella. Toistaiseksi näyttää hyvältä.

Göstan paviljonki, Serlachius-museot: kesänäyttelyt esillä 13. syyskuuta asti.
Mäntän kuvataideviikot: esillä 31. elokuuta asti.

Kuvien teokset ylhäältä alas:

Elina Brotherus: Tangohousut, 2015. Video.
Diego Bruno: Galindez, 2015. Video.
Sasha Huber ja Petri Saarikko: Juuret, 2015. Veistos.

Näyttelykierroksella: Jätkäsaari ja Ruoholahti.

Helsinki on hyvä näyttelykaupunki siinäkin mielessä, että samalta suunnalta löytyy useampia gallerioita ja museoita, joiden tarjonnan voi katsastaa samalla kertaa. Esimerkiksi Jätkäsaari ja Ruoholahti on näppärä niputtaa kimppaan. Jätkäsaari, tuo hieman totinen auto- ja terminaaliliikenteelle pyhitetty Helsingin uusi kerrostaloalue on koti myös kahdelle Helsingin erinomaiselle taiteilijavetoiselle gallerialle: Huudolle ja SICille. Molemmat sijaitsevat Lars Sonckin suunnittelemassa makasiini L3:ssa.

Jätkäsaareen mennessä kannattaa ehdottomasti katsastaa myös galleria Forum Box Ruoholahdenrannassa.

Jätkäsaari Taidematkustaja

Galleria Huuto Taidematkustaja

Tällä hetkellä Jätkäsaaren Galleria Huudossa on esillä Heidi Kilpeläisen näyttely fed/up sekä Heidi Lampeniuksen maalauksia näyttelyssä Palmreader. Kilpeläisen teoksia näkee harvoin Suomessa: taiteilija asuu Lontoossa, jossa hän toimii paitsi kuvataiteilijana, myös vaatesuunnittelijana ja muusikkona. Näyttelyssään taiteilija kommentoi tätä hetkeä: epätasa-arvoa ja sosiaalista pahoinvointia. Tematiikka konkretisoituu parhaiten näyttelylle nimensä antaneessa videoinstallaatiossa, joka samalla sekä naurattaa että kirjaimellisesti yököttää.

Heidi Kilpeläinen Taidematkustaja

SICin tilat ovat on kaupungin kiinnostavimmat galleriatilat ja näyttelyripustus on useimmiten erittäin onnistunut. Niin nytkin. Vaikka en itse olekaan erityisen vihkiytynyt tatuointikulttuuriin, jäi israelilaissyntyisen, New Yorkissa asuvan Rona Yefmanin Time Kills -näyttelystä mieleen erityisesti naistatuoija Shangai Kate, joka kutsuu itseään ”naistatuoijien kummitädiksi”. Näyttelyn kaksoisprojisointi on tilallisesti onnistunut, mutta harmillista kyllä, toisen videon ääniraita peitti välillä Shangai Katen kiinnostavan tarinan alleen. Näyttelykävijän kannattaa tutustua Inkeri Suutarin hyvään tekstiin, joka löytyy gallerian infotiskiltä.

Vaikka L3-makasiini sijaitseekin hyvällä paikalla, voivat galleriat olla hankalasti löydettävissä varsinkin Helsingin ulkopuolelta tulevalle näyttelykävijälle. Voi Helsinki, kunpa vain olisit laittanut sinänsä hyviin, lähes jokaisessa kadunkulmassa oleviin infopömpeleihin myös nämä galleriat postin toimipisteen ja Huutokonttorin (?) lisäksi. Ainakin kävijälle käy selväksi miten Jätkäsaaresta pääsee näppärimmin pois.

Jätkäsaari Taidematkustaja

Jätkäsaaresta on lyhyt kävelymatka Ruoholahteen ja Kaapelitehtaalle, jossa erilaisten galleriatilojen lisäksi on usein esillä myös vaihtuvia näyttelyitä tai muita projekteja. Tällä kertaa käynnin syynä oli kiinalaisen nykyvideotaiteen näyttely Here Out There – Läheltä ja kaukaa, joka on osa Helsingin Juhlaviikkojen ohjelmistoa.

Vaikka olinkin etukäteen kuullut, että näyttely täyttää koko valtavan Merikaapelihallin, oli sen monumentaalisuus silti yllätys. Taiteilijoita näyttelyssä on mukana kuitenkin vain kymmenen, ja kaikki naisia. Näyttelyn teemat ovat globaaleja ja läsnä tämän hetken video- ja mediataiteessa missä päin maailmaa tahansa: tasa-arvo, ekologia, pelikulttuuri, ilmaisunvapaus, historian läsnäolo.

Liang Yue Taidematkustaja

Näyttelyyn astuessa aivan hallin takaosassa nähtävä Xing Danwenin I Can’t Feel What I Feel -teos veti puoleensa kuin magneetti. Maltoin kuitenkin mieleni ja katsoin muut teoksen ensin.

Lisäkseni näyttelyssä oli ehkä kolmisen kävijää – suuria, pääasiassa yksikanavaisia projisointeja sai katsoa aivan rauhassa. Näyttelylle kannattaakin varata hieman aikaa: esimerkiksi myös tämän vuoden Venetsian biennaalissa esittäytyvän Cao Fein video kestää yli 40 minuuttia.

Xing Danwen Taidematkustaja

Toivon, että näyttely on löytänyt yleisönsä – tällaiset kansainvälistä nykytaidetta esittelevät pläjäykset ovat kuitenkin verrattain harvassa.

Pimeästä Merikaapelihallista aurinkoon astuessani muistin vielä, että Valokuvataiteen museossa avautui juuri uusi Pimiö – Darkroom -näyttely. Koska aikaa oli vielä, kävin katsomassa senkin. Valokuvataiteen museon näyttelyt ovat usein erinomaisesti rakennettuja pedagogista puolta unohtamatta.

Mikäli filmille kuvaamisen historia ja pimiötyöskentely kiinnostavat, on näyttely ehdoton helmi. Itse en niinkään paneutunut valokuvauksen teknisiin kommervenkkeihin, vaan nautin esimerkkikuvista ja kiinnostavista rinnastuksista.

Valokuvataiteen museo Taidematkustaja

Tämän postauksen myötä avaan uuden Näyttelykieroksella-kategorian, jonka alta löydätte jatkossa kaikki vastaavat postaukset.

Heidi Kilpeläinen ja Heidi Lampenius Jätkäsaaren Galleria Huudossa 6. syyskuuta asti.
Rona Yefman SIC-galleriassa 6. syyskuuta asti.
Here Out There Kaapelitehtaan Merikaapelihallissa 30. elokuuta asti.
Pimiö – Darkroom Valokuvataiteen museossa 31. tammikuuta  2016 asti.

Flowssa ja tiloissa.

Lauantaisen Flow-pläjäyksen jälkeen sunnuntai osoittautui mainioksi taidepäiväksi. Kuten Róisín Murphy, mekin suuntasimme kulkumme kohti Kiasmaa. Mapplethorpen olin käynyt katsomassa jo aiemmin, nyt oli nähtävä Tino Sehgalin teokset. Kiasman verkkosivuilla ei Sehgalin näyttely juuri ole esillä, mutta ehkäpä Juhlaviikko-yhteistyössä toteutettu näyttely löytää yleisönsä muutenkin.

Sehgalin (s. 1976) performatiivinen taide ammentaa tanssista ja taloustieteestä areenanaan museot, galleriat tai vaikkapa Venetsian taidebiennaali, jossa Sehgal palkittiin Kultaisella leijonalla vuonna 2013. Performanssit tulivat vastaan Kiasman eri tiloissa, yllättäen. Koska yllätys on osa näyttelykokemusta, en paljasta kuvien lisäksi tarkemmin missä ja miten – toki esitystilat ja -tilanteet myös vaihtelevat luultavasti päivittäin.

Sehgalin näyttely jatkuu 27. syyskuuta saakka, eli ehdit vielä hyvin mukaan.

Tino Seghal Kiasma Taidematkustaja tino_sehgal_kiasma_taidematkustaja_2 tino_sehgal_kiasma_taidematkustaja_3Sunnuntain ”kehollisuuden teemat” jatkuivat Galleria Anhavassa, jonne palasin katsomaan Maija Luutosen ja Olli Keräsen mainion näyttelyn ja erityisesti gallerian alakerrassa esillä olevan Keräsen videoteoksen Sac (2015). Video oli juuri niin hyvä kuin muistelinkin ja täydensi hienosti Sehgalin näyttelyä. Anhavassa näyttely on esillä 30. elokuuta asti, joten käynnit voi hyvin yhdistää samalle galleria- ja museoreissulle.

olli_keranen_anhava_taidematkustaja

Syksyn näyttelytärpit: pääkaupunkiseutu.

Taidehalli esite taidematkustajaSyksy saapuu ja kesänäyttelyt päättyvät. Mitä tilalle? Tarkastelin tarjontaa ja olen innoissani ainakin seuraavista:

Museot

Suurena avajaistärppinä tietysti Ai Weiwei. Näin Ain näyttelyn Tukholman Magasin 3:ssä vuonna 2012 ja pidin. Tässä tapauksessa melkein enemmän kuitenkin kiinnostaa, millaisiksi museotiloiksi Tennispalatsin tilat on muokattu ja miten HAM vaikuttaa pääkaupunkiseudun näyttelykentään ylipäätään. Ai Weiwein näyttelyn lisäksi esillä IC-98:n Jälkinäytös. Molemmat näyttelyt avautuvat 25. syyskuuta.

Meneekö tämä vielä kesänäyttelyiden piikkiin? Venetsian biennaalissa palkittu Tino Sehgal on must. Amsterdamin Stedelijkissä hämmennyin kun Sehgalin performanssissa esiintyjä halusi keskustella kanssani talouspolitiikasta kahden euron kolikkoa vastaan. Nyt lupaan etten hämmenny vaan heittäydyn. Näyttely avautuu 15. elokuuta.

Feministisen avantgardistin näyttely on EMMAn verkkosivujen mukaan taiteilijan ensimmäinen laaja retrospektiivi. Kiinnostavaa on, että Raman teoksia on ollut esillä Suomessa vuonna 1951 Taidehallissa, Italian nykytaidetta -näyttelyssä. Yhtä aikaa Raman kanssa EMMAssa on esillä Alma Heikkilän näyttely. Hyvä pari! Molemmat näyttelyt avautuvat 14. lokakuuta.

Taiteilijat hakivat viime vuonna osallistujia nyt esille tulevaan 101 kaikkien puolesta -teokseensa. Osallistujat edustavat tilastollista poikkileikkausta Suomen väestöstä: Heistä 51 on naisia, 11 asuu Helsingissä ja kolme Lapin läänissä. Yhdellä sadasta on tohtorin tutkinto ja kolme heistä on muuttanut Suomeen entisen Neuvostoliiton alueelta. Miltä Suomi näyttää tänä päivänä? Näyttely avautuu 17. lokakuuta.

Galleriat

Kaikki galleriat eivät ole vielä päivittäneet ohjelmaansa, mutta tässä muutama tärppi:

N-Y-T nyt, eli tämäkin mennee vielä kesän piikkiin. Esillä 30. elokuuta asti.

Värikylläistä psykedeliaa. Näyttely avautuu 17. lokakuuta.

Takalan ensimmäinen näyttely HC:ssa. Milloin saadaan suurempi katsaus Takalan tuotantoon myös johonkin suomalaiseen museoon? Näyttely avautuu 27. marraskuuta.

Täydennän listaa syksyn mittaan. Ajattelin myös tehdä vastaavan checklistin muun Suomen tarjonnasta. Hyviä tärppejä otetaan vastaan kommenttiboksissa tai Twitterissä!

Epäonnistuneiden ydinvoimahankkeiden ulkoilmamuseo.

Pohdin jälleen museoita, kun luin Suomen Museoliiton P.S. -blogista Kimmo Levän kirjoituksen siitä, miksi museo-sanaan liitetään negatiivisia mielikuvia. Levä argumentoi, että museoalalla on imago-ongelma, joka liittyy sanaan ”museo”.

Törmäsin myös Twitterissä vanhaan New York Timesin juttuun museokokoelmien saattamisesta verkkoon, kaikille avoimesti jaettavaksi. Onko todella niin, että museo-sanalla on väljähtänyt, negatiivinen kaiku?

Tämä kävi myös mielessä tänään, kun mm. Helsingin Sanomat uutisoi ministeri Olli Rehnin todenneen (ilmeisesti jo nyt poistetussa) blogikirjoituksessaan, että Suomesta uhkaa tulla ”epäonnistuneiden ydinvoimahankkeiden ulkomuseo”. Vai onko mielleyhtymä ummehtunut ainoastaan Suomessa? Usein jää fiilis, että ulkomailla asiat tuntuvat aina olevan paremmin, mainokset isompia, markkinointi ja brändäys tehokkaampaa, ja osittain näin onkin. tate modern lontoo taidematkustaja Jos näin on, mitä asialle voisi tehdä? Levä ehdottaa yhdeksi ratkaisuksi, että ”museot eivät vuonna 2016 julkaisisi ainoatakaan viestintä- ja markkinointikuvaa, jossa ei ole ihmisiä. Sama koskee myös verkkosivuja”. Toki joskus rakennus tai sen yksityiskohta voi olla tehokas. guggenheim new york taidematkustaja Entäpä kokoelmien avainteokset? Museon määritelmäkin kuuluu: ”Museo […] hankkii, säilyttää, tutkii, käyttää tiedonvälitykseen ja pitää näytteillä aineellisia ja aineettomia todisteita ihmisestä ja hänen ympäristöstään.” Jokaisessa suomalaisessa museossa on varmasti teos tai esine, jonka takana on kiinnostava tarina. Esinettä tai teosta ei toki tarvitse alentaa ”markkinointitempuille”, mutta tehokkaasti tiedotuksessa käytettynä teoksesta tulee tunnistettava. Jeff Koons taidematkustaja Tai kokoelmien avaaminen verkkoon? Deborah Ziska Washingtonin National Gallery of Artista toteaa New York Timesin haastattelussa: “I don’t think anyone thinks we’ve cheapened the image of the ‘Mona Lisa.’ People have gotten past that, and they still want to go to the Louvre to see the real thing. It’s a new, 21st-century way of respecting images” ja jatkaa ”Sharing is what museums need to learn to do.”

Verkossa avatut kokoelmat houkuttavat alkuperäisteosten tai -esineiden äärelle. Mitä tutumpi ja laajalle levinneempi kuva on, sitä helpompi kuvaa on käyttää myös omassa markkinoinnissa. Tässä ollaan onneksi otettu askel hyvään suuntaan, ja monet museot tarjoavatkin korkearesoluutioisia kuvia vapaasti käytettäviksi.

Kuitenkin esimerkiksi Kansallisgallerian sinänsä erittäin hieno ja tervetullut Taidekokoelmat verkossa -palvelu rajaa käyttöä niin, että ”verkkopalvelun sisältöjä voi ladata väliaikaisesti henkilökohtaiseen käyttöön tarkoituksena niiden selaaminen ja katselu. Sisältöjä voi tulostaa omaan yksityiseen käyttöön” (Tulostaa? Vuonna 2015?).

Ministerien ja taiteellisten johtajien yksittäiset aivoitukset kannattaa varmastikin jättää omaan arvoonsa – nykypäivän museolla on mielestäni freesi imago ja Suomesta löytyy monia onnistujia, jotka viestivät toiminnastaan erittäin onnistuneesti. Usein unohtuu, että myös ulkomailla meistä varmasti jokainen on puhallellut pölyä vitriinien päältä ja taivastellut museon huonoa löydettävyyttä.

Väittäisin, että kyse on lopulta onnistuineista tarinoista. Kun asiaa ajattelee tarkemmin, Epäonnistuineiden ydinvoimahankkeiden ulkoilmamuseo voisi olla vuosisadan elämyskohde.