Kirjavuosi alkuun – Yksin.

Lukeminen on paras harrastus: se on edullista, sitä voi tehdä omalla sohvalla ja kirjan avulla pääsee aina uusiin maailmoihin. Tämä on tietysti jo vanha totuus, mutta mitä tehdä, kun lukuharrastukselle ei löydykään samalla tavalla aikaa kuin aiemmin? Kirjat täytyy valikoida entistä tarkemmin. Kuluneen syksyn aikana olen lukenut vähemmän kuin koskaan ja vähemmän omalla sohvalla kuin ikinä aiemmin. Olen lukenut oikeastaan vain muualla: ratikassa, metrossa, bussissa, junassa, neuvolan odotushuoneessa, saunan pukuhuoneessa ja kahvilassa. Ja luettuja kirjoja – niitä on vähän.

Tämä tietysti aiheuttaa kohtuuttomia paineita: kun aikaa lukemiselle on niukemmin, mitä lukea? Onneksi tartuin tapojeni vastaisesti kotimaiseen uutuuskirjaan, Karo Hämäläisen Paavo Nurmi -romaaniin Yksin.

Paavo_Nurmi_at_the_1920_Olympic_trials

Ennen kirjaa en ollut juurikaan ajatellut Paavo Nurmea. Tiedättehän: kymmenen markan seteli, Wäinö Aaltosen veistos ja Helsingin olympiatulen sytyttäminen. Siinäpä se. Nurmen tarina ei ole koskettanut sukupolveani samalla lailla kuin luultavasti esimerkiksi vanhempiemme sukupolvea puhumattakaan isovanhemmistani.

Teos ei ole urheilukirja (vaikka se onkin ehdolla vuoden urheilukirjaksi), joten pelko pois, me kaikki kukkahattuilijat. Se on kuvaus härkäpäisestä, katkerasta ja yksinäisestä miehestä, ja sellaisena kerrassaan loistava. Nurmi näyttäytyy paikoin jopa vastenmielisenä äärimmäisessä tinkimättömyydessään. Samalla se on kuvaus 1900-luvun Suomesta: köyhyydestä, lamasta ja nousukaudesta.

Kirjassa on myös ehkä surullisin lukemani rakkaustarina – niin ankea, että se ei oikeastaan edes ole rakkaustarina. Onko se totta vai ei, sillä ei oikeastaan ole mitään merkitystä. Ja Hämäläisen tyyli kirjoittaa, se on timanttia. Kirjassa ei ole ainoatakaan turhaa sanaa eikä virkettä.

On kummallista, että tämä kirja ei ole saanut enempää huomiota saati palkintoja (vaikkei palkinto tietenkään ole missään määrin hyvän kirjallisuuden mittari). Olisin suonut kirjalle enemmän julkisuutta. Edellisen kerran olen päässyt historiallisen henkilön nahkojen sisään yhtä tehokkaasti Rakel Liehun Helene Schjerfbeck -romaanin myötä.

Paavo Nurmen lapsuuden kotitalo ja kotimuseo sijaitsee Turussa Jarrumiehenkadulla ja on avoinna yleisölle yhtenä ainoana päivänä vuodessa.
Turhaa, olisi Nurmi luultavasti todennut.

Elämä on testi, jossa punnitaan, kuka kestää. Pärjäsin seitsemän vuosikymmentä.
En minä huonosti pärjännyt. Epäonnistuin.

 


Kuva: Wikimedia Commons https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Paavo_Nurmi_at_the_1920_Olympic_trials.jpg

 

Advertisements

Yksi kommentti artikkeliin ”Kirjavuosi alkuun – Yksin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s