Suomen taiteen tarina.

Millainen on Suomen taiteen tarina ja mikä ihme oikeastaan on kansalliskokoelma? Tätä kysymystä olen pohtinut nyt parin viime kerran ajan Ateneumissa kaydessäni. Museossa on nimittäin esillä uusi kokoelmanäyttely, Suomen taiteen tarina, jossa esitellään Kansallisgallerian kokoelmaklassikoita. Näyttely ei kuitenkaan ole suomalaisten taiteilijoiden tarina, vaan mukana on myös kokoelmaan hankittuja, kansainvälisiä teoksia.

Olen sillä lailla häpeilemättömän konservatiivinen näyttelykävijä, että jos menen Lontoon National Galleryyn, odotan näkeväni Jan Van Eyckin Arnolfinien muotokuvan tai Turnerin meritaistelut. Satunnaisen matkailijan kannalta edelfeltit ja schjerfbeckit on hyvä pitää visusti esillä. Mutta entäs me suomalaiset taiteen kuluttajat, joiden kokoelma kansalliskokoelma on? Olisi hyvä, että yhteistä kulttuuriperintöämme esittelevästä näyttelystä tulisi jollain tapaa kohottunut olo.

kokoelma_ateneum_taidematkustaja

No siitähän tulee, ainakin minulle. Ripustus on upea ja näyttelylle on annettu kerrankin museon keskeisimmät tilat pääsalia myöten. Vaikka teemat ovatkin hieman ennalta arvattavia ja aika lailla perinteisiä (maisema, symbolismi, Kalevala…) niin näyttelystä ei silti tule taas nämä samat metsot ja Kullervot -fiilistä.

Näyttely avautui kahdessa osassa, ja viimein  myös modernin taiteen osuus on avoinna yleisölle. Nautin suuresti myös näyttelyn tästä puolesta ja olisin mielelläni katsonut teoksia vielä ainakin toiset kolme salia lisää. Ensimmäistä kertaa ymmärsin Aimo Kanervan maalausten hienouden ja omalaatuisen suomalaisen valon, jonka maalari on vanginnut. Ja Mauno Hartmanin Maamme-veistos, se oli järkyttävän upea. Näitä helmiä en kuvannut, mutta muutaman kuvan kuitenkin näyttelyn tästä osiosta nappasin:

ateneum_taidematkustajakain-tapper_ateneum_taidematkustajamether-borgstron_ateneum_taidematkustajayves-klein_ateneum_taidematkustaja

Keskustelua kokoelmiin päätyvistä teoksista on luultavasti käyty koko entisen Suomen Taideyhdistyksen, myöhemmän Valtion taidemuseon ja nykyisen Kansallisgallerian olemassaolon ajan. Nykytaiteen museossa Kiasmassa esillä oleva kokoelmateos, Jenni Hiltusen Grind, ja sen ympärillä vellova keskustelu osoittaa, että debattia on tarpeellista käydä edelleen. Nämä keissit ovat tietysti osa Suomen taiteen tarinaa – ja nykytaiteen teokset huomispäivän klassikoita.

Kirjoitan lähiaikoina vielä lisää ajatuksiani Kansallisgallerian kokoelmasta sekä tästä hienosta aineistojen avauksesta – sitä on odotettu.

Kuvatiedot ylhäältä alas
Yleiskuva Suomen taiteen tarina -näyttelystä / Kuva näyttelyssä olevasta videoteoskoosteesta / Kain Tapper: Valokiila (1967) / Ernst Mether-Borgström: Semafori (1968) / Yves Klein: Samothraken Nike, sininen (1968).

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s