Kulttuurihistoriallisista museoista ja nykypäivän vaatimuksista on jälleen puhuttu mediassa, tällä kertaa Ylen eri kanavissa. Ensin Ylen uutisissa todettiin, että museoilta vaaditaan nykyään elämyksiä. Sen jälkeen Otso Kantokorpi vaati kolumnissaan kunniaa rukinlavoille. Uusimpana käänteenä professori Janne Vilkuna nosti Tampereen Suomen museopääkaupungiksi juuri innovatiivisuuden ja dynaamisuuden ansiosta.
Kumpi sitten on parempi lähestymistapa, rukinlavat vai virtuaalisuus ja deitti-illat? Ensinnäkin rinnastus itsessään on tietysti hölmö; ei Kantokorpi eikä varmasti kukaan museoammattilainenkaan ajattele näin mustavalkoisesti. Keskustelussa on kuitenkin kyse hankalammasta asiasta, nimittäin selviytymisestä. Jotta museo voi pysyä hengissä ja olemassa, on asiakkaan löydettävä museoon.
Itse veikkaan, että moni museokävijä ei välttämättä tunnista museoiden ydintehtävää, eli kulttuuriperinnön tallentamista ja tutkimista, tai hahmota sitä, että tämä ydintehtävä tuodaan yleisölle usein näkyväksi näyttelyiden avulla.
Juuri näyttelyihinhän museokävijä tulee oppimaan, kokemaan elämyksiä, hiljentymään, rentoutumaan vapaaehtoisesti tai pakotettuna (opettaja/vanhempi/puoliso/matkaopas), mutta usein loppujen lopuksi innostuneena. Ja näin tapahtuu yhä uudelleen ja uudelleen, koska ihmisiä kiinnostaa paitsi oma, myös itselle vieraiden kulttuuripiirien menneisyys sekä tarinat, tehdäänpä ne sitten kiinnostavasti näkyväksi rukinlapojen tai 3D-lasien avulla.
Museoissa – niiden kokoelmissa ja näyttelyissä – on ihmeellisiä, superkiinnostavia asioita. Se ei ole museoiden ongelma. Ongelma on usein viestinnässä.
Hyvin usein museon suurelle yleisölle suunnattu viestintä keskittyy vain näyttelyn epämääräiseen kuvailuun. Melkeinpä aina saa lukea, että näyttely johdattaa jonkinlaisiin maailmoihin, esineet käyvät vuoropuhelua tai kommentoivat jotain ilmiötä. Aivan kuin ne lepäisivät jollain tapaa todellisuudesta tai tästä päivästä irrallisina vitriineissään.
Harvoin kerrotaan itse prosessista: miten näyttely on syntynyt, millaista työtä sen eteen on tehty, miten amanuenssia on jännittänyt, kun hän on saanut käsiinsä kiinnostavan esineen (olkoon se sitten rukinlapa, luu, koru, valokuva tai vaikkapa pirtanauha) tai miten erityinen matka (enkä tarkoita tässä konkreettisia kuljetukseen liittyviä detaljeja) näyttelyssä olevalla esineellä saattaa olla takanaan ennen vitriiniin päätymistä. Nämä seikat saatetaan kertoa näyttelyteksteissä, mutta ne eivät auta saamaan kävijää ensin museoon sisälle.
Jos kävijän saa houkuteltua museoon ja näyttelyyn oheistapahtumalla, niin mikäpä siinä – se ei vähennä näyttelyn ja siihen panostetun työn arvoa. Vieläkin enemmän paukkuja voisi kuitenkin laittaa viestin hiomiseen: kertoa siitä mitä juuri tämä museo tekee, missä se on maailman paras, tai vähintääkin erinomainen ja miten kiinnostavat kokoelmat sillä on. Ne samat, joista on rakennettu juuri tämä ainutlaatuinen näyttely, joka on pakko nähdä.
Kuva: Kuvakaappaus Ylen verkkosivujen jutusta.
taidematkustaja 