Yhden naisen kampanja.

Terveisiä Lontoosta! Kaupungissa vietetystä pitkästä viikonlopusta olikin jo maistiaisia nähtävillä Taidematkustajan Instassa. Valtaisaa näyttely- tai museokierrosta en suorittanut – tällä kertaa aikaa oli varattu enemmän musikaaleille, elokuville ja herkuttelulle.

Yhden museon sain kuitenkin ruksattua museum bucket listiltäni – nimittäin Sir John Soanen kotimuseon. Tämän lisäksi kävin uudessa Tate Modernissa, sen uusi lisärakennus Switch House oli tietysti nähtävä.

Molemmat kohteet olivat hienoja ja ehdottoman suositeltavia Lontoon-kävijälle. Yhtä asiaa jäin kuitenkin pohtimaan vierailujen jälkeen.

Tatessa törmäsin, tai oikeastaan havahduin, ilmiöön, jota en ole aiemmin ajatellut sen kummemmin. Mennessäni Mark Rotkon Seagram Murals -huoneeseen siellä oli viisi muuta ihmistä. He istuivat huoneen keskellä olevilla penkeillä eikä kukaan katsonut huoneessa olevia teoksia. Kaikki tuijottivat puhelintaan.

Olin närkästynyt.

En olisi luultavasti kiinnittänyt asiaan mitään huomiota ellen olisi juuri hetkeä aiemmin vaahdonnut seuralaiselleni, miten juuri tässä huoneessa juuri nämä teokset luovat lähes uskonnollisen kokemuksen (Dramaattista? Ehdottomasti.).

Miksi oikeastaan närkästyin? Tietysti käytän itsekin puhelinta museossa. Kuvaamiseen, netin selailuun (usein ilmainen, toimiva verkko ulkomailla), instaamiseen. Miksi ihmeessä mieleni teki yhtäkkiä kiljaista, että katsokaa ympärilenne! Katsokaa näitä suklaan, burgundin, luumun, hiilen ja tuhkan sävyjä!? Syytän Rothkoa.

Kaiken ytimessä on kuitenkin kysymys: keskitymmekö mihinkään älypuhelin kädessämme? Onko meillä enää taitoa vain katsoa?

Seuraavana päivänä suuntasimme Sir John Soane -museoon. Ovella lukee: valokuvaus kielletty. Ystävällinen opas selittää miksi ja lisää, että puhelimet olisi hyvä myös sulkea, koska näin taataan museon ainutlaatuisen tunnelman säilyminen.

Aluksi olin hieman harmissani – olin kuitenkin suunnitellut tekeväni postauksen blogiin museosta. Kesken kierroksen huomasin oppaan olleen tietysti aivan oikeassa. Kun puhelin ja kamera pysyivät laukussa, jäi yksityiskohdille enemmän aikaa ja tilaa. Pystyn edelleen palauttamaan mieleeni alimman kerroksen viileyden ja kosteuden, egyptiläisen sarkofagin hieroglyfit, maalaushuoneen lattialistojen kultaukset.

Tämän postauksen myötä aloitankin yhden naisen kampanjan: sitoudun katsomaan näyttelyt puhelin laukussa, ei kädessä. Näyttelykierroksen jälkeen voin palata niiden teosten kohdalle, jotka haluan erikseen kuvata (mikäli se on museossa sallittua). Keskittyminen, katsominen, kuunteleminen – vuoden 2017 avainsanat.

Bloggarin painajainen? Ainoaksi jäänyt kuva Sir John Soane -museosta. Pois lähtiessämme museon fasadin peitti jättimäinen rekka-auto.