Pääsiäispyhien sujuessa flunssaisena sain sunnuntaina kerättyä hieman energiaa ja lähdettyä ihmisten ilmoille Kiasmaan. ARS17 on ollut avoinna jo tovin ja jatkuu aina syksylle saakka.
ARS-näyttelyt ovat Suomessa vuodesta 1961 alkaen järjestettyjä, tavallista suurempia ja sellaisina markkinoituja kansainvälisen nykytaiteen katsauksia. Nyt esillä oleva näyttely on Kiasmassa neljäs. ARSista on vuosien varrella käyty keskustelua, ja niin nytkin. Tällä kertaa puhetta on riittänyt erityisesti kuratoinnista ja teeman – digitaalisen murroksen – ajankohtaisuudesta.
New Yorkerin mukaan (tähänkin näyttelyyn liitetty) termi post-internet-taide aiheuttaa nykyään lähinnä vaivautunutta huokailua. Suuresti fanittamani Edit-taidemedia kiteytti eräitä näyttelyä vaivaavia ongelmia vähän aikaa sitten ilmestyneessä jutussaan.
Osasin jo etukäteen odottaa, että osa teoksista ei varsinaisesti herättäisi kummempia värinöitä, sillä mitä tietokonepeleihin tulee, olen auttamattomasti jäänyt Super Mario -tasolle enkä edelleenkään ole ihan varma, mitä varsinaisesti ovat avatar tai Second Life.
En kuitenkaan arvannut, että puutuisin näyttelyssä niinkin nopeasti. Kyse ei ollut kuvatulvasta, sillä videoiden määrä on näyttelyssä teemaan nähden varsin maltillinen.
Peliestetiikkaa hönkivien teosten keskellä huomasin nauttivani eniten pienistä oivalluksista – miksei veistoskategoriankin alle menevistä teoksista –, kuten Nina Canellin avatuista sähköjohdoista sekä Nandita Kumarin ihmeellisistä pienoismaailmoista lasipulloissa. Katja Novitskovan ajatus mikroskooppisen pienistä tai saavuttamattoman kaukaisista asioista oli myös kiehtova.
Eniten kuitenkin ilahduin, kun kurkkasin LaBeouf–Rönkkö–Turnerin mökkiin. Ihmiskontakti! – vaikkakin ruudun välityksellä. Näyttelyn ainakin tällä hetkellä eniten huomiota herättävä teos on trion performatiivinen #alonetogether, jonka perusajatuksena on, että Kiasmassa olevassa (kieltämättä vähän hassussa) mökissä voi jutella ilmeisesti jossain päin Lappia olevien taiteilijoiden kanssa. Ei sen kummempaa, ei sen monimutkaisempaa.
On mahdollista, että ennakkokäsitykseni sekä joidenkin teosten näkeminen aiemmin muissa näyttelyissä ja etukäteen lukemani keskustelut aiheuttivat puutumisen. Pohdin erityisesti kuulemaani ”vuosikymmenen tärkein näyttely” -määrittelyä. Ei ole muuten mikään pieni taakka kannettavaksi.
Ehkä aika onkin omalla tavallaan ajanut ARSin ohi. Siinä missä aiempina vuosikymmeninä tämäntyyppiset ”nykytaiteen suurkatselmukset” olivat Suomessa perusteltuja, tuntuvat ne nyt hieman ongelmallisilta – ainakin yhteen museoon koottuna. Nyt ihmiset reissaavat, seuraavat ulkomaisia medioita, keskusteluja ja somen kuvatulvaa. Jotain jää näyttelystä aina puuttumaan, toinen on jo ”niin nähty” ja kolmas kokeiltu.
Post-internetiä ARS-leimalla tai ei, pääsiäissunnuntaina salit olivat täynnä uteliaita turisteja ja perheitä, joilla oli hauskaa, ja jotka nauttivat museovierailusta. Olin onnellinen ja seurasin hyvillä mielin, kun ihmiset olivat näyttelyssä läsnä innostuineina ja kiinnostuneina. Kiasma on selvästi paikka, jossa viihdytään – ja sekin voi riittää.
Kuvat ylhäältä alas:
Hito Steyerl: How Not to be Seen: A Fucking Didactic Educational .MOV Fil, 2013.
Jaakko Pallasvuo: How to /, 2011.
Andrey Bogush: Proposal for image placement (stretched, curtain), 2017.
Reija Meriläinen: Survivor, 2017.
Nina Canell: Brief Syllables / Thin Vowels, 2014; Attenuate Attenuate, 2016.
Nandita Kumar: eLEMenT: EARTH, 2012; pOLymORpHic hUMansCApE, 2013; The Unwanted Ecology, 2016.
Katja Novitskova: Dawn Mission, 2014, 2016.
LaBeouf, Rönkkö & Turner: #ALONETOGETHER, 2017.
taidematkustaja 