”Täällä on ollut todella kylmää”, varoittaa taksikuski astuessamme lentokentältä ulos. Tunnen illan lempeän viileyden poskillani ja päädyn myötäilemään häntä, vaikka mieleni tekee sanoa, että keli hipoo täydellisyyttä.
Olen ollut Roomassa keväällä, kesällä, syksyllä ja talvella. Olen tuntenut hikistä tungosahdistusta elokuisessa Vatikaanissa satojen muiden turistien kanssa, olen palellut joulukuun sateissa kengät märkänä. Ja olen lopulta päätynyt siihen, että helmikuun loppu on täydellisin aika matkustaa ainoaan oikeaan ikuiseen kaupunkiin.
Roomaa todella edelleen sanotaan ikuiseksi kaupungiksi, mutta mikä oikeastaan on ikuista? Vuosi toisensa jälkeen kiinnitän enemmän ja enemmän huomiota repsottaviin katukiviin ja kuoppiin teissä. Kaupunki rapistuu, kivi kiveltä. Ehkä ikuista on tunnelma.
Roomassa ei tarjoilla avokadotoasteja tai chiakulhoja joka toisessa kadunkulmassa. Siellä ei ole Starbuckseja, toimivaa metroa, suurimpia ketjuliikkeitä tai museobrändejä. Kun eurooppalaiset suurkaupungit tuntuvat muuttuvat yhä enemmän toistensa kaltaisiksi, on Rooma omanlaisensa.
Aivan erityisen ihana Rooma on lasten kanssa matkustettaessa. Sen, minkä kaupunki menettää käytännöllisyydessään, sen se voittaa ystävällisyydellään. Lapset huomioidaan, heille puhutaan ja heitä hemmotellaan. Joka paikasta saa jäätelöä ja mehukkaita appelsiineja.
Mitkä sitten ovat suosikkipaikkojani? Borghesen puisto ja sen mainiot museot, erityisesti Galleria Nazionale dell’Arte Moderna. Ravintola Maccheroni Pantheonin kulmilla. Näkymä Villa Lantesta. Se pieni leipomo Trasteveren Via del Morolla, josta saa suklaahippukeksejä ja ässiä. Portugalilaisten katu, Via dei Portoghesi lähellä Piazza del Popoloa. Ei-katolisten hautausmaa Testacciossa.
”Ehkä näemme jälleen”, whatsappaa asuntomme omistaja lähtiessämme. ”Varmasti”, vastaan viimeistä suklaahippukeksin murusia pyyhkiessäni.
taidematkustaja 