Juliaihminen kirjoitti lapsen kanssa museoissa lusimisesta. Rakastan tekstissä erityisesti virkettä ”Häiriköinnin uhallakin ajattelen, että näin lapsi ehkä pikkuhiljaa oppii siihen, että näyttelyissä käydään ja hampaita harjataan, ja sellainen on hyvää elämää.”
Vastikään Hesarin mielipidekirjoituksessa ehdotettiin, että voisivatko lapsetkin saada oman museokortin, sillä kaikkiin museoihin kun ei alle 18-vuotiailla ole ilmaista sisäänpääsyä. No tässäpä mainio ajatus!
Lasten ja nuorten museokortti voisi tietysti olla paitsi ihanan näköinen kortti (kuosin saisi valita vaihtoehdoista itse), jota lapsi saisi pitää kukkarossaan (muistatko miten fantaatista oli saada ensimmäinen oma kirjastokortti?), myös kännykkäsovelluksella avain digitaaliseen ”museopäiväkirjaan” ja lisäsisältöihin – aivan toisella tapaa kuin aikuisilla, jotka eivät niitä ehkä niinkään kaipaa.
Sovelluksessa voisi esimerkiksi olla hakutoiminto, jonka avulla vaikkapa keskiajasta, laivoista, animesta, tai tekoälyä hyödyntävistä taideteoksista kiinnonut lapsi tai nuori voisi hakea itseään kiinnostavia aihepiirejä ja avainsanoja, joita museoiden näyttelyt tai kokoelmat esittelevät.
No entäpä ne taaperot sitten? Omani on tällä hetkellä juuri siinä haastavimmassa parin vuoden iässä, kun vauhtia on enemmän kuin järkeä, ja kaikki kiinnostaa. Roomassa ollessamme kysyin häneltä, mitä hän haluaisi museossa nähdä. Vastaus oli selvä: dinosauruksen muna, haarniska ja hattivatti. Vielä hän ei lasten museokorttia tai sovellusta tarvitse, mutta äitiä se auttaisi. Muut vielä selvitän, mutta mistä ihmeestä löydän dinosauruksen munan?
Kuvat:
Rijksmuseumissa ryhmä nuoria tarkasteli Yövartio-teosta.
Jean-Baptiste Greuze: A Child With an Apple (1700-luvun loppu). National Gallery, Lontoo.
Nathaniel Mellors ja Erkka Nissinen: The Aalto Natives (2017).
taidematkustaja 