Esineet kertovat meidän tarinaamme.

Ongelmani on, että elän väärällä vuosisadalla. – – Minun sukupolveni ei kuulu päästää irti. Ajattelen laatikoihin lajiteltua kirjastoa. Ajattelen niitä toisenlaisia polttamisia, tarinoiden systemaattista poispyyhkimistä, ihmisten erottamista omaisuudestaan ja perheistään, perheiden erottamista kotiseuduistaan. Ja sitten vielä maastaan.

dewaal4-taidematkustajaAloin pohtia esineiden tarinaa, kun luin tällä viikolla uutisen keraamikko Edmund De Waalin netsukekokoelman myynnistä huutokaupassa. Jostain syystä (en ymmärrä miten!) tämä tieto ei ollut tavoittanut minua joulukuussa, vaan vasta nyt kun samalla kuulin De Waalin tulevasta näyttelystä Venetsiaan.

Edmund De Waalin joitakin vuosia sitten ilmestynyt hittikirja Jänis jolla on meripihkanväriset silmät kertoo de Waalin suvun tarinan 1800-luvun Odessasta Pariisin ja Wienin kautta Japaniin. Kirja menee heittämällä top vitoseen koskaan lukemiini tarinallisiin tietokirjoihin.

Paitsi suvun jäsenistä, tarina kertoo netsukeista, pienistä japanilaisista esineistä, joita De Waalin suvun jäsen Charles Ephrussi hankki Japanista 1800-luvulla 264 kappaletta, ja jotka lopulta päätyivät alenevassa polvessa De Waalin omistukseen.

sammakoita
apinoita
pappeja
samuraita
nukkuva palvelija
jänis, jolla on meripihkanväriset silmät

dewaal2-taidematkustajaMarraskuussa De Waal huutokauppasi 79 netsukea lahjoittaen rahat pakolaisvulle, ja loput netsuket perhe lajoitti Wienin juutalaisen museon kokoelmiin. Perusteluna kokoelmasta luopumiseen De Waal puhuu restituutiosta, eli oikeuksien palautuksesta. Netsukeiden tarina on osa De Waalin suvun tarinaa: juutalaisten pakenemista toisen maailmansodan jaloista ja sellaisena osa pakolaisten universaalia tarinaa.

Myönnän, että ensimmäinen ajatukseni oli mitä ihmettä? Miten joku voi luopua noin upeasta kokoelmasta?  Mutta sitten tokeennuin. Juuri näin netsukeiden tarinan täytyykin jatkua.

Se, että netsuket päätyvät museoon kertoo tietysti myös museoiden merkityksestä palautuksista keskusteltaessa.

De Waalin tapauksessa esineet päätyvät museoon osaksi museokokelmaa ja mitä luultavimmin jossain vaiheessa esille näyttelyyn, jossa esineiden – ja De Waalin suvun – uskomatonta tarinaa kerrotaan uudelleen ja uudelleen.

Esineet liikkuvat myös museokokoelmien välillä tai kokonaan kokoelmista pois. Restituutio ja repatriaatio ovat yhä kiihtyvän debatin aiheita kulttuuriperinnöstä puhuttaessa. Vuonna 2017 uutisoitiin, että Kansallismuseon hallinnoiman 2 600 saamelaisesineen kokoelmasta palautetaan ainakin osa Saamenmaalle. Viime vuonna Ranskan presidentin Emmanuel Macronin tilaama raportti päätyi vaatimaan, että ranskalaisissa museoissa olevan afrikkalaisen esineistön palauttamista Afrikkaan tulisi kiirehtiä.

Paitsi sijoituspaikka, esineiden tarina on kuitenkin vähintään yhtä tärkeä. Esiin nousevat kertomukset esinekokoelmiin liittyvästä synkän kolonialistisesta menneisyydestä tai sukuja ja perheitä kohtaan tehdyistä traagisista vääryyksistä avaavat ja jatkavat tärkeää keskustelua historian kipupisteistä. Siksi patinaa on uskallettava rapsuttaa pois.

Pienen tauon jälkeen hän jatkaa. – – Wiener-klubi. Sinne olisi halunnut isän kanssa, mutta en päässyt. Minähän lähdin ensin Pariisiin, sitten New Yorkiin, sitten tuli sota. Sitä minä kaipaan. Sitä mitä en saanut.


Kuvat ja lainaukset Edmund De Waalin kirjasta.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: