Helsingin uusimmat taideteokset ovat juuri sopivasti työmatkani varrella!
Eräänä aamuna Hermannin Allotrianpuistoon ilmestyi pressulla peitetty jalusta. Häh mitä ihmettä, taivastelimme kotona. Pian mieheni tiesi kertoa, että pressu oli poistettu, ja sen alta oli paljastunut luonnollista kokoa oleva Gandhi.
Työmatkani toisessa päässä, Erottajalla, on sen sijaan tehty töitä jo kauan. Syyskuussa tiedotusvälineet kertoivat, että pian aukiolla vietetään ruotsalaisen kuvanveistäjän Eva Langen USKO, TOIVO, RAKKAUS -nimisen teoksen julkistusta. (Tiedän, versaali sattuu minunkin silmiini).
…
Mitä näillä Helsingin uusimmilla julkisilla veistoksilla sitten voisi olla yhteistä (paitsi että ne ovat jokapäiväisellä kulkureitilläni)? No ainakin se, että molemmat ovat kiveksi, metalliksi ja pronssiksi lihallistuneita kansallisvaltioiden välisen yhteistyön ilmentymiä. Gandhin tapauksessa kyse on ilmeisesti lahja Intialta. Langen tapauksessa taideteos on osa Kaksi maata – yksi tulevaisuus -taidehanketta, ”joka nostaa esiin Suomen ja Ruotsin satoja vuosia jatkuneen läheisen suhteen”.
Julkinen taide kaupungissa on mahtava juttu; erityisesti Langen teoksessa on jotain rauhoittavaa. Mutta onko (ulko)politiikka julkisen taiteen paras lähtökohta?
Toivon, että Gandhi tuo ihmisiä ja elämää Allotrianpuistoon. Ehkäpä jopa kaavailtua puistojoogaa, joka toimisi vastavoimana vilkkaasti liikennöidylle Hämeentielle.
Erottajan suhteen itselläni on vain toive: se, että remontti joskus todella loppuisi.
taidematkustaja 