Millainen on Reilu blogi?

salmenkivi_maiju

Visuaalisen alan taiteilijoiden tekijänoikeusjärjestö Kuvasto ponkaisi pystyyn Reilu blogi -kampanjan, joka kiinnittää huomiota tekijänoikeuksiin ja hyviin kuvankäyttötapoihin – erityisesti verkkoympäristössä.

Tekijänoikeudethan aiheuttavat päänvaivaa niin ammattilaisten kuin sunnuntaikuvaajienkin keskuudessa. Millaisia kuvia saan julkaista ja missä? Pitääkö minun mainita teoksen tekijän nimi? Entä teoksen nimi? Ja ne palvelujen käyttöoikeudet, miten niiden kanssa toimitaan? Bloggasin asiasta jo aiemmin, kun kävin keskuvasto_reilu_blogi_logo_pyo%cc%88rea%cc%88_vihrea%cc%88-248x248kustelemassa aiheesta ArtHelsinki-taidemessuilla otsikolla Saako taidetta instata?

Reilu blogi -kampanjan myötä pureudun aiheeseen vielä syvemmin. Juttua on tulossa paitsi tekijänoikeuksista, myös Kansallisgallerian kokoelmasta sekä siitä, mitä on avoin kulttuuridata.

Ennen sitä voit käydä lukemassa lisää kampanjasta osoitteesta www.reilublogi.fi. Sivulta löydät näppärästi myös hyvän kuvankäyttötavan suositukset.

Ja bloggaajat, luonnollisesti haastan teidät mukaan: ota käyttöön Reilu blogi -tunniste, ohjeet lataamiseen löydät kampanjasivulta.


Kuva: Maiju Salmenkivi: The Waterway, 2011. Kansallisgalleria / Pirje Mykkänen. Kuvankäyttöoikeus on saatu vastineeksi yhteistyöstä Kuvasto ry:n kanssa.
Kansallisgallerian virtuaaligalleria löytyy osoitteesta kokoelmat.fng.fi/app.

Mainokset

Suomen taiteen tarina.

Millainen on Suomen taiteen tarina ja mikä ihme oikeastaan on kansalliskokoelma? Tätä kysymystä olen pohtinut nyt parin viime kerran ajan Ateneumissa kaydessäni. Museossa on nimittäin esillä uusi kokoelmanäyttely, Suomen taiteen tarina, jossa esitellään Kansallisgallerian kokoelmaklassikoita. Näyttely ei kuitenkaan ole suomalaisten taiteilijoiden tarina, vaan mukana on myös kokoelmaan hankittuja, kansainvälisiä teoksia.

Olen sillä lailla häpeilemättömän konservatiivinen näyttelykävijä, että jos menen Lontoon National Galleryyn, odotan näkeväni Jan Van Eyckin Arnolfinien muotokuvan tai Turnerin meritaistelut. Satunnaisen matkailijan kannalta edelfeltit ja schjerfbeckit on hyvä pitää visusti esillä. Mutta entäs me suomalaiset taiteen kuluttajat, joiden kokoelma kansalliskokoelma on? Olisi hyvä, että yhteistä kulttuuriperintöämme esittelevästä näyttelystä tulisi jollain tapaa kohottunut olo.

kokoelma_ateneum_taidematkustaja

No siitähän tulee, ainakin minulle. Ripustus on upea ja näyttelylle on annettu kerrankin museon keskeisimmät tilat pääsalia myöten. Vaikka teemat ovatkin hieman ennalta arvattavia ja aika lailla perinteisiä (maisema, symbolismi, Kalevala…) niin näyttelystä ei silti tule taas nämä samat metsot ja Kullervot -fiilistä.

Näyttely avautui kahdessa osassa, ja viimein  myös modernin taiteen osuus on avoinna yleisölle. Nautin suuresti myös näyttelyn tästä puolesta ja olisin mielelläni katsonut teoksia vielä ainakin toiset kolme salia lisää. Ensimmäistä kertaa ymmärsin Aimo Kanervan maalausten hienouden ja omalaatuisen suomalaisen valon, jonka maalari on vanginnut. Ja Mauno Hartmanin Maamme-veistos, se oli järkyttävän upea. Näitä helmiä en kuvannut, mutta muutaman kuvan kuitenkin näyttelyn tästä osiosta nappasin:

ateneum_taidematkustajakain-tapper_ateneum_taidematkustajamether-borgstron_ateneum_taidematkustajayves-klein_ateneum_taidematkustaja

Keskustelua kokoelmiin päätyvistä teoksista on luultavasti käyty koko entisen Suomen Taideyhdistyksen, myöhemmän Valtion taidemuseon ja nykyisen Kansallisgallerian olemassaolon ajan. Nykytaiteen museossa Kiasmassa esillä oleva kokoelmateos, Jenni Hiltusen Grind, ja sen ympärillä vellova keskustelu osoittaa, että debattia on tarpeellista käydä edelleen. Nämä keissit ovat tietysti osa Suomen taiteen tarinaa – ja nykytaiteen teokset huomispäivän klassikoita.

Kirjoitan lähiaikoina vielä lisää ajatuksiani Kansallisgallerian kokoelmasta sekä tästä hienosta aineistojen avauksesta – sitä on odotettu.

Kuvatiedot ylhäältä alas
Yleiskuva Suomen taiteen tarina -näyttelystä / Kuva näyttelyssä olevasta videoteoskoosteesta / Kain Tapper: Valokiila (1967) / Ernst Mether-Borgström: Semafori (1968) / Yves Klein: Samothraken Nike, sininen (1968).

Miksi rakastan museoita.

Tänään vietetään kansainvälistä museopäivää. Jälleen yksi päivä muiden joukossa, saatat ajatella. Kansainvälistä museopäivää on kuitenkin vietetty jo vuodesta 1977, ja sen tarkoituksena on lisätä tietoisuutta museoiden yhteiskunnallisesta merkityksestä. Lisää museopäivästä voit lukea täältä: http://icom.museum/activities/international-museum-day/

Kansainvälisenä museopäivänä onkin hyvä pohtia, miksi museot ovat niin kertakaikkisen mahtavia.

Tässä oma listani:

  1. Museot säilyttävät jotain sellaista, mikä muuten ei välttämättä säilyisi. (Ja niissä on oikeasti ihmisiä, jotka ajattelevat aktiivisesti näitä juttuja). Vai tallentaako, järjestääkö, digitoiko ja tuoko joku muu meidän kaikkien saataville verkkoon vanhoja suklaalevyjen etikettejä?

    E36 - 10121 . E36-10121

  2. Museoissa saa olla hiljaa. Ihana rauha. Kun ärsykkeet tulvivat taskuista ja joka paikasta nenän eteen, museoissa on yhä lupa keskittyä vain olemiseen. Vauhti hidastuu.
  3. Museoissa voi luuhata uupumukseen asti. (Ei enää yhtään hemmetin ruukkua tai pottaa!) Tämän jälkeen kahvi tai lasi kylmää valkkaria maistuu paremmalta kuin koskaan. (ks. kohta 4)syrakusa_taidematkustaja
  4. Museokahvilat ja -myymälät. Kaksi maailman ihaninta museokahvilaa: MOMAn ravintola ja Galleria Nazionale d’Arte Modernan terassi Roomassa. Ihanin museomyymälä on Moderna Museetin myymälä. Suomessa Aboa Vetus & Ars Nova -museon myymälä on PA-RAS.
    IMG_2478
  5. Museoissa saa ärsyyntyä. Ja kokea niin voimakkaan tunne-elämyksen, että voi tirauttaa kyyneleenkin.syrakusa2_taidematkustaja
  6. Museoissa on useimmiten ihana, avulias, huumorintajuinen henkilökunta ja hyvä asiakaspalvelu. Onhan se ihan paras paikka olla töissä.

Mitä sinä rakastat museoissa? Kerro kommenttiboksissa tai Twitterissä.


Kuvat:

Elanto Maito-suklaa, käärepaperi. Elanto, valmistaja. Öflund & Pettersson, painotalo. Helsingin kaupunginmuseo. https://hkm.finna.fi/elanto/

Kaksi alinta kuvaa: Museo Archeologico Regionale Paolo Orsi Siracusa.

 

 

 

 

 

MuseumWeek Twitterissä.

Cover-english

Heip kaikki Twitter-käyttäjät: tällä viikolla kannattaa olla langoilla, sillä käynnissä on hauska virtuaalinen kulttuuritapahtuma, #MuseumWeek. Museot eri puolilta maailmaa twiittaavat parhaista paloista, kulissien takaisista salaisuuksista ja museotyöstä. Jokaiselle päivälle on oma hashtaginsa – ainakin maanantain SecretsMW-hashtagilla on twiittattu hienoja juttuja. Loppuviikolla esimerkiksi HeritageMV-tunnisteella twiitataan kulttuuriperintösisällöistä, museoissa tai verkossa.

Teemaviikon sisältöjä on ilmeisesti nähtävissä myös Periscopessa – tässä onkin hyvä tilaisuus treenata sen käyttöä, mikäli Periscope on kanavana vielä vieras.

 

 

Museouudistuksia ja -juhlallisuuksia.

. N517

Luin tänään tiedotteesta, että Helsingin kaupunginmuseo uudistuu. Innostuin ilmeestä ja suunnasta: Olemme pyrkineet siihen, että museota voisi käyttää monella tavalla. Kun avaamme toukokuussa, tänne voi tulla kahville, tekemään töitä tai syömään eväitä sisäpihalla ja silti kokea museoelämyksen. Piipahtelu sallittu!, todetaan tiedotteessa. Tämä ei tietenkään ole uutta ajattelua museokentällä – varmastikin nykyään lähes kaikki museot pyrkivät tähän, osa paremmalla ja osa huonommalla menestyksellä.

Helsingin kaupunginmuseolla on kuitekin kaksi vahvuutta ajatuksen takana: aina vapaa sisäänpääsy ja erittäin keskeinen sijainti. Myös uudet näyttelyt kuulostavat hauskoilta: erokertomuksia ja aikakone, jolla voi kokea menneisyyden Helsingin uutta tekniikkaa hyödyntäen. Tähän mennessä museo on jollain tapaa piiloutunut torikortteleihin. Toivottavasti helsinkiläiset ja turistit todella löytävät paikan uudistuksen myötä, odotukset ovat nyt korkealla!

Toinen Helsingin keskustassa sijaitseva kulttuurihistoriallinen museo, Kansallismuseo, täyttää 100 vuotta. Meinasin lentää pyllylleni, kun luin tämän Hesarista. Suomen Kansallismuseo täyttää 100 vuotta ja se näkyy… missä? Oikein harmitti.

Luin jälkeenpäin nettisivuilta, että sunnuntaina museon ovet olivat avoinna, tarjolla oli kakkua ja kahvia ja Janakkalan miekka oli esillä muiden aarteiden lisäksi (en valitettavasti löytänyt tietoa siitä, mitä nämä muut aarteet olivat). Toivottavasti juhlavuosi näkyy vielä jotenkin – vai säästelläänkö paukkuja vuotta 2017 varten? Tästä huolimatta, lämpimät onnittelut, Suomen Kansallismuseo!

Kuva: Signe Brander, 1909. Vanha rautatieasema. Rahastonhoitajan konttori. Helsingin kaupunginmuseo. Kuva vapaasti ladattavissa ja käytettävissä: https://hkm.finna.fi/

HAMia ja haaveita.

HAM Helsinki taidematkustaja

Helsingin taidemuseo avautuu ylihuomenna perjantaina remontin jälkeen. Samalla uudistuu konsepti, nimi ja ilme: museo kulkee jo leppoisasti nimellä HAM, vaikka asiasta käytiinkin keskustelua lehtienkin palstoilla.

Helsingin kaupungin taidekokoelma sai alkunsa jo 1800-luvun lopullla ja museotoimintaa käynnistettiin 1960–70-luvulla Kluuvin gallerian ja Meilahden museorakennuksen valmistumisen myötä. Kumpaakaan ei enää ole – vuonna 2015 on HAM Tennispalatsissa, omasta mielestäni yhdesä Helsingin hienoimmista rakennuksista.

HAMin uusilta verkkosivuilta löytyy kiinnostavaa infoa taidemuseon kävijämääristä: suosituin näyttely on ollut Frida Kahlo -näyttely vuonna 1997. Perässä tulevat luostarielämää Athoksen vuorella esitellyt kokonaisuus, Annie Leibovitzin & Yoko Onon yhteisnäyttely sekä The Art of Star Wars -näyttely. Lista kertoo paljon taidemuseon näyttelylinjasta: se on ollut sekoitus (pop-)kulttuurihistoriaan kumartavia näyttelyitä, modernismin hittinimiä ja nykytaidetta.

Nyt nähtävä avajaiskokonaisuus peilaa mitä luultavimmin tulevaa linjaa. Avajaisnäyttelyinä nähdään Ai Weiwein ensimmäinen Suomen näyttely, IC-98:n teoksia sekä Taidesalonki 100 vuotta -kokonaisuus. Kluuvin gallerian korvanneessa HAM-galleriassa seitsemän viikon slotit on varattu suomalaiselle nykytaiteelle.

Vuonna 2016 nähdään Yayoi Kusaman näyttely ja itsenäisyyden juhlavuonna suomalaista modernismia luotaava näyttely yhdessä Alvar Aalto -säätiön, Arkkitehtuurimuseon, Designmuseon ja Valokuvataiteen museon kanssa.

Uudelta HAMilta odotankin ennen kaikkea selkeää näyttelypolitiikkaa ja uteliasta otetta. Toivon, että suurpläjäysten lisäksi tilaa löytyy myös suomalaisten nykytaiteilijoiden yllättäville, rohkeille kokonaisuuksille. Haaveeni on ollut, että Helsingissäkin olisi Tukholman Moderna Museetin kaltainen museokohde, johon voisi vain lampsia sisälle ja tietäisi kokevansa laadukkaita näyttelyitä, näkevänsä kuhinaa museokaupassa ja saavansa hyvän espresson näyttelyiden välissä.

Tervetuloa HAM, sinua on odotettu!

HAM avautuu yleisölle perjantaina 25. syyskuuta. Avajaisviikonlopun ohjelmassa on mukavasti hulinaa, kurkatkaa vaikkapa tästä. Avajaisperjantai ilmainen, muuten liput 10/8 €. Museokortilla vapaa pääsy.

Psst.

HAMin verkkosivuilla on myös avoin data -osio, josta löytyvät taidemuseon näyttelyt vuodesta 1976, taidemuseon prosenttirahahankkeet vuodesta 1992 sekä Helsingin julkiset veistokset. Peukku!

#AskACurator-päivä ja valokuvaaminen.

Tänään 16. syyskuuta vietetään kansainvälistä #AskACurator-päivää. Tempaus näkyy lähinnä Twitterissä, jossa hashtagilla #AskACurator voi kysyä mukana olevilta museoilta kaikenlaista museotyöstä, näyttelyistä, kokoelmista tai oikeastaan mistä vaan mikä mietityttää. Ensimmäisen kerran kyselypäivä järjestettiin vuonna 2010. Tänä vuonna suomalaisista museoista mukana ovat esimerkiksi Aboa Vetus & Ars Nova (@avanmuseo), Amos Anderson (@amoskonst), Designmuseo (@DesignmuseoFI) ja Postimuseo (@postimuseo). Isoista kansainvälisistä taidemuseoista ainakin Tate, Centre Pompdou, Washingtonin National Portrait Gallery ja Rijksmuseum, yhteensä satoja museoita.

Tate Taidematkustaja

Tapahtumaa koordinoi brittiläinen Mar Dixon, museoentusiasti ja some-aktivisti. Suomessa #AskACurator-päivä ei ole herättänyt vielä hurjasti huomiota – museoammattilaiset toki kannustavat levittämään sanaa Twitterissä. Törmäsin kuitenkin tänään Designmuseon kassalla kylttiin, jossa kehotettiin ottamaan osaa, eli tieto tapahtumasta oli levinnyt myös museotilaan.

Kannustankin kaikkia ottamaan osaa: kysykää museokuraattoreilta mitä ikinä olettekin halunneet museosta tietää. Museokävijä kun harvemmin kohtaa kuraattoria museo- tai näyttelytiloissa. Päivä on muutenkin hyvä esimerkki sosiaalisen median hyödyntämisestä ja museokävijän kohtaamisesta fyysisen museotilan ulkopuolella.

Ja oma kysymykseni? Se koski valokuvaamista ja kuvien ”omaa käyttöä”. Olen (myös) työni kautta pohdiskellut kuvaamisasiaa nurin ja oikein, mutta asia tuli tänään jälleen esiin Designmuseossa, kun kysyin kuvauskäytäntöjä. Kuvata sai, omaan käyttöön. Nyt itseäni mietitytti lähinnä blogikonteksti. Jos keskustelua syntyy ja vastauksia tulee, julkaisen Storify-koosteen keskustelusta täällä blogissa myöhemmin tänään.

Vielä ehdit mukaan #AskACurator-päivään Twitterissä, ainakin jenkkimuseoiden kuraattorit ovat vasta aloittelemassa työpäiväänsä.


EDIT 17. syykuuta:
Tein eilisestä keskustelusta Storify-koosteen. Voit lukea sen täältä: https://storify.com/laurabxb/askacurator-paiva-ja-valokuvaus

Keskustelu jatkukoon!

Epäonnistuneiden ydinvoimahankkeiden ulkoilmamuseo.

Pohdin jälleen museoita, kun luin Suomen Museoliiton P.S. -blogista Kimmo Levän kirjoituksen siitä, miksi museo-sanaan liitetään negatiivisia mielikuvia. Levä argumentoi, että museoalalla on imago-ongelma, joka liittyy sanaan ”museo”.

Törmäsin myös Twitterissä vanhaan New York Timesin juttuun museokokoelmien saattamisesta verkkoon, kaikille avoimesti jaettavaksi. Onko todella niin, että museo-sanalla on väljähtänyt, negatiivinen kaiku?

Tämä kävi myös mielessä tänään, kun mm. Helsingin Sanomat uutisoi ministeri Olli Rehnin todenneen (ilmeisesti jo nyt poistetussa) blogikirjoituksessaan, että Suomesta uhkaa tulla ”epäonnistuneiden ydinvoimahankkeiden ulkomuseo”. Vai onko mielleyhtymä ummehtunut ainoastaan Suomessa? Usein jää fiilis, että ulkomailla asiat tuntuvat aina olevan paremmin, mainokset isompia, markkinointi ja brändäys tehokkaampaa, ja osittain näin onkin. tate modern lontoo taidematkustaja Jos näin on, mitä asialle voisi tehdä? Levä ehdottaa yhdeksi ratkaisuksi, että ”museot eivät vuonna 2016 julkaisisi ainoatakaan viestintä- ja markkinointikuvaa, jossa ei ole ihmisiä. Sama koskee myös verkkosivuja”. Toki joskus rakennus tai sen yksityiskohta voi olla tehokas. guggenheim new york taidematkustaja Entäpä kokoelmien avainteokset? Museon määritelmäkin kuuluu: ”Museo […] hankkii, säilyttää, tutkii, käyttää tiedonvälitykseen ja pitää näytteillä aineellisia ja aineettomia todisteita ihmisestä ja hänen ympäristöstään.” Jokaisessa suomalaisessa museossa on varmasti teos tai esine, jonka takana on kiinnostava tarina. Esinettä tai teosta ei toki tarvitse alentaa ”markkinointitempuille”, mutta tehokkaasti tiedotuksessa käytettynä teoksesta tulee tunnistettava. Jeff Koons taidematkustaja Tai kokoelmien avaaminen verkkoon? Deborah Ziska Washingtonin National Gallery of Artista toteaa New York Timesin haastattelussa: “I don’t think anyone thinks we’ve cheapened the image of the ‘Mona Lisa.’ People have gotten past that, and they still want to go to the Louvre to see the real thing. It’s a new, 21st-century way of respecting images” ja jatkaa ”Sharing is what museums need to learn to do.”

Verkossa avatut kokoelmat houkuttavat alkuperäisteosten tai -esineiden äärelle. Mitä tutumpi ja laajalle levinneempi kuva on, sitä helpompi kuvaa on käyttää myös omassa markkinoinnissa. Tässä ollaan onneksi otettu askel hyvään suuntaan, ja monet museot tarjoavatkin korkearesoluutioisia kuvia vapaasti käytettäviksi.

Kuitenkin esimerkiksi Kansallisgallerian sinänsä erittäin hieno ja tervetullut Taidekokoelmat verkossa -palvelu rajaa käyttöä niin, että ”verkkopalvelun sisältöjä voi ladata väliaikaisesti henkilökohtaiseen käyttöön tarkoituksena niiden selaaminen ja katselu. Sisältöjä voi tulostaa omaan yksityiseen käyttöön” (Tulostaa? Vuonna 2015?).

Ministerien ja taiteellisten johtajien yksittäiset aivoitukset kannattaa varmastikin jättää omaan arvoonsa – nykypäivän museolla on mielestäni freesi imago ja Suomesta löytyy monia onnistujia, jotka viestivät toiminnastaan erittäin onnistuneesti. Usein unohtuu, että myös ulkomailla meistä varmasti jokainen on puhallellut pölyä vitriinien päältä ja taivastellut museon huonoa löydettävyyttä.

Väittäisin, että kyse on lopulta onnistuineista tarinoista. Kun asiaa ajattelee tarkemmin, Epäonnistuineiden ydinvoimahankkeiden ulkoilmamuseo voisi olla vuosisadan elämyskohde.

Aika kortti.

museokortti

Ostin miehelleni museokortin nimipäivälahjaksi. Museokortti on Suomen Museoliiton viime toukokuussa lanseeraama kortti, jolla pääsee lähes 200 museoon Suomessa ilmaiseksi. Kortti maksoi 54 euroa, ja se on voimassa vuoden.

Mikä mainio lahjaidea, ajattelin tietysti heti. Koska kortti on voimassa vuoden, voin näin näppärästi kuitata tulevienkin vuosien nimpparilahjat kustantamalla korttiin aina vuoden lisää. Kortin hankkiminen tapahtui helposti: maksoin 54 euroa ja sain mukaani saman tien pahvisen kortin lahjansaajan tiedoilla varustettuna. Muovinen, luottokortin kokoinen kortti tuli postissa kotiin kun kortinhaltija kävi verkossa rekisteröimässä kortin. Näppärää!

Kortti-idea on ilmeisesti lähtöisin Hollannista, jossa paikallinen versio on erittäin suosittu ja museokäyntien määrä on suuri. Niiden toivoisi kasvavan Suomessakin. Täällä tehdään runsaasti laadukkaita vaihtuvia näyttelyitä pitkin vuotta, ja on harmi, jos museokäynnit kotikaupungissakin rajoittuvat siihen yhteen vuodessa ”kun on kerta vieraitakin käymässä”. Museokortilla museossa voi käydä vaikka joka päivä, eikä kaikkea tarvitse tietenkään katsoa kerralla.

Korttia hankkiessani pohdin muutenkin maksupolitiikkaa. Pääsymaksut ovat museoille tärkeä tulonlähde oheispalvelujen ohella. Koska suurin osa museokorteista varmaankin hankitaan pääkaupunkiseudun suurista museoista, mikä osuus museokäynnistä jää vaikkapa Mäntsälän Alikartanon museoon, kun mökkimatkalainen kurvaa pihaan ja käy museossa? Toki kynnys kuluttaa oheispalveluja voi olla matalampi: museokaupasta mukaan tarttuu tuliaisia ja pullakaffetkin hörpätään. Maksujen tasaamista on varmaankin pohdittu korttia kehitellessä, ja ilmeisesti hyvää tulokseen on päästy, kun suuri märä museoita on kortin piiriin saatu.

Ystäväni, joka myös oli saanut museokortin lahjaksi hehkutti aktiivisena näyttelykävijänä korttia, mutta ihmetteli kortin ulkonäköä. ”Bonuskortti”, kuului tuomio. Kieltämättä väritys tuo mieleen kaupan etukortit, joskin pirtsakka kortti myös erottuu kukkarosta. Itse pohdin Twitterissä, voisiko kortissa oli kuvavalikoimaa museoidemme hienosta esineistöstä ja taideteoksista. Kuvina voitaisiin hyödyntää museoiden jatkuvasti lisääntyviä avoimen kulttuuridatan aineistoja, ja näin muistuttaa myös digitaalisessa muodossa olevasta kulttuuriperinnöstä. Kuvan saisi itse valita muovikorttia tilatessaan – vähän kuin luottokortissakin.

Seuraavan kerran kun törmäätte lahjatenkkapoohon, muistakaa museokortti.