Loppuvuoden haaveita.

Blogi on ollut syystauolla. Olen nähnyt syksyn aikana hienoja näyttelyitä, mutta en ole ehtinyt tai jaksanut kuvata mitään. Kännykkäräpsyt eivät vain useimmiten tunnu sopivilta blogiin.

Mutta nyt tilanne kuulkaas muuttuu! Pistin menemään osan veronpalautustahoistani uuteen kameraan, jonka kanssa olen tullut tutuiksi, ehkä jopa kavereiksi parin viime viikon aikana.

Seuraavan viikon aikana minulla on sen verran lomaa, että toivon ehtiväni kuvata ja kirjoittaa. Jemmassa on jo yksi postaus Wäinö Aaltosen museon Kehonkuva-näyttelystä. Jos aiot ehtiä yhteen näyttelyyn tänä vuonna, kannattaa valita juuri se.

Mainokset

ARS17 ja suuret odotukset.

ARS17-kiasma-taidematkustaja

Pääsiäispyhien sujuessa flunssaisena sain sunnuntaina kerättyä hieman energiaa ja lähdettyä ihmisten ilmoille Kiasmaan. ARS17 on ollut avoinna jo tovin ja jatkuu aina syksylle saakka.

ARS-näyttelyt ovat Suomessa vuodesta 1961 alkaen järjestettyjä, tavallista suurempia ja sellaisina markkinoituja kansainvälisen nykytaiteen katsauksia. Nyt esillä oleva näyttely on Kiasmassa neljäs. ARSista on vuosien varrella käyty keskustelua, ja niin nytkin. Tällä kertaa puhetta on riittänyt erityisesti kuratoinnista ja teeman – digitaalisen murroksen – ajankohtaisuudesta.

ARS17-jaakko-pallasvuo-taidematkustaja.jpg

New Yorkerin mukaan (tähänkin näyttelyyn liitetty) termi post-internet-taide aiheuttaa nykyään lähinnä vaivautunutta huokailua. Suuresti fanittamani Edit-taidemedia kiteytti eräitä näyttelyä vaivaavia ongelmia vähän aikaa sitten ilmestyneessä jutussaan.

ARS17-bogush-taidematkustaja

ARS17-merilainen-taidematkustaja

Osasin jo etukäteen odottaa, että osa teoksista ei varsinaisesti herättäisi kummempia värinöitä, sillä mitä tietokonepeleihin tulee, olen auttamattomasti jäänyt Super Mario -tasolle enkä edelleenkään ole ihan varma, mitä varsinaisesti ovat avatar tai Second Life.

ARS17-canell-taidematkustaja.jpg
En kuitenkaan arvannut, että puutuisin näyttelyssä niinkin nopeasti. Kyse ei ollut kuvatulvasta, sillä videoiden määrä on näyttelyssä teemaan nähden varsin maltillinen.

Peliestetiikkaa hönkivien teosten keskellä huomasin nauttivani eniten pienistä oivalluksista – miksei veistoskategoriankin alle menevistä teoksista –, kuten Nina Canellin avatuista sähköjohdoista sekä Nandita Kumarin ihmeellisistä pienoismaailmoista lasipulloissa. Katja Novitskovan ajatus mikroskooppisen pienistä tai saavuttamattoman kaukaisista asioista oli myös kiehtova.
ARS17-nandita-kumar-taidematkustaja

ARS17-novitskova2-taidematkustaja
Eniten kuitenkin ilahduin, kun kurkkasin LaBeouf–Rönkkö–Turnerin mökkiin. Ihmiskontakti! – vaikkakin ruudun välityksellä. Näyttelyn ainakin tällä hetkellä eniten huomiota herättävä teos on trion performatiivinen #alonetogether, jonka perusajatuksena on, että Kiasmassa olevassa (kieltämättä vähän hassussa) mökissä voi jutella ilmeisesti jossain päin Lappia olevien taiteilijoiden kanssa. Ei sen kummempaa, ei sen monimutkaisempaa.
ARS17-labeouf-ronkko-turner-taidematkustaja

ARS17-labeouf-ronkko-turner-2-taidematkustaja
On mahdollista, että ennakkokäsitykseni sekä joidenkin teosten näkeminen aiemmin muissa näyttelyissä ja etukäteen lukemani keskustelut aiheuttivat puutumisen. Pohdin erityisesti kuulemaani ”vuosikymmenen tärkein näyttely” -määrittelyä. Ei ole muuten mikään pieni taakka kannettavaksi.

Ehkä aika onkin omalla tavallaan ajanut ARSin ohi. Siinä missä aiempina vuosikymmeninä tämäntyyppiset ”nykytaiteen suurkatselmukset” olivat Suomessa perusteltuja, tuntuvat ne nyt hieman ongelmallisilta – ainakin yhteen museoon koottuna. Nyt ihmiset reissaavat, seuraavat ulkomaisia medioita, keskusteluja ja somen kuvatulvaa. Jotain jää näyttelystä aina puuttumaan, toinen on jo ”niin nähty” ja kolmas kokeiltu.

Post-internetiä ARS-leimalla tai ei, pääsiäissunnuntaina salit olivat täynnä uteliaita turisteja ja perheitä, joilla oli hauskaa, ja jotka nauttivat museovierailusta. Olin onnellinen ja seurasin hyvillä mielin, kun ihmiset olivat näyttelyssä läsnä innostuineina ja kiinnostuneina. Kiasma on selvästi paikka, jossa viihdytään – ja sekin voi riittää.

ARS17-kiasma2-taidematkustaja


Kuvat ylhäältä alas:

Hito Steyerl: How Not to be Seen: A Fucking Didactic Educational .MOV Fil, 2013.
Jaakko Pallasvuo: How to /, 2011.
Andrey Bogush: Proposal for image placement (stretched, curtain), 2017.
Reija Meriläinen: Survivor, 2017.
Nina Canell: Brief Syllables / Thin Vowels, 2014; Attenuate Attenuate, 2016.
Nandita Kumar: eLEMenT: EARTH, 2012; pOLymORpHic hUMansCApE, 2013; The Unwanted Ecology, 2016.
Katja Novitskova: Dawn Mission, 2014, 2016.
LaBeouf, Rönkkö & Turner: #ALONETOGETHER, 2017.

 

Yhden naisen kampanja.

Terveisiä Lontoosta! Kaupungissa vietetystä pitkästä viikonlopusta olikin jo maistiaisia nähtävillä Taidematkustajan Instassa. Valtaisaa näyttely- tai museokierrosta en suorittanut – tällä kertaa aikaa oli varattu enemmän musikaaleille, elokuville ja herkuttelulle.

Yhden museon sain kuitenkin ruksattua museum bucket listiltäni – nimittäin Sir John Soanen kotimuseon. Tämän lisäksi kävin uudessa Tate Modernissa, sen uusi lisärakennus Switch House oli tietysti nähtävä.

Molemmat kohteet olivat hienoja ja ehdottoman suositeltavia Lontoon-kävijälle. Yhtä asiaa jäin kuitenkin pohtimaan vierailujen jälkeen.

Screenshot 2017-01-26 18.53.35.png

Tatessa törmäsin, tai oikeastaan havahduin, ilmiöön, jota en ole aiemmin ajatellut sen kummemmin. Mennessäni Mark Rotkon Seagram Murals -huoneeseen siellä oli viisi muuta ihmistä. He istuivat huoneen keskellä olevilla penkeillä eikä kukaan katsonut huoneessa olevia teoksia. Kaikki tuijottivat puhelintaan.

Olin närkästynyt.

En olisi luultavasti kiinnittänyt asiaan mitään huomiota ellen olisi juuri hetkeä aiemmin vaahdonnut seuralaiselleni, miten juuri tässä huoneessa juuri nämä teokset luovat lähes uskonnollisen kokemuksen (Dramaattista? Ehdottomasti.).

Miksi oikeastaan närkästyin? Tietysti käytän itsekin puhelinta museossa. Kuvaamiseen, netin selailuun (usein ilmainen, toimiva verkko ulkomailla), instaamiseen. Miksi ihmeessä mieleni teki yhtäkkiä kiljaista, että katsokaa ympärilenne! Katsokaa näitä suklaan, burgundin, luumun, hiilen ja tuhkan sävyjä!? Syytän Rothkoa.

Kaiken ytimessä on kuitenkin kysymys: keskitymmekö mihinkään älypuhelin kädessämme? Onko meillä enää taitoa vain katsoa?

Seuraavana päivänä suuntasimme Sir John Soane -museoon. Ovella lukee: valokuvaus kielletty. Ystävällinen opas selittää miksi ja lisää, että puhelimet olisi hyvä myös sulkea, koska näin taataan museon ainutlaatuisen tunnelman säilyminen.

Aluksi olin hieman harmissani – olin kuitenkin suunnitellut tekeväni postauksen blogiin museosta. Kesken kierroksen huomasin oppaan olleen tietysti aivan oikeassa. Kun puhelin ja kamera pysyivät laukussa, jäi yksityiskohdille enemmän aikaa ja tilaa. Pystyn edelleen palauttamaan mieleeni alimman kerroksen viileyden ja kosteuden, egyptiläisen sarkofagin hieroglyfit, maalaushuoneen lattialistojen kultaukset.

Tämän postauksen myötä aloitankin yhden naisen kampanjan: sitoudun katsomaan näyttelyt puhelin laukussa, ei kädessä. Näyttelykierroksen jälkeen voin palata niiden teosten kohdalle, jotka haluan erikseen kuvata (mikäli se on museossa sallittua). Keskittyminen, katsominen, kuunteleminen – vuoden 2017 avainsanat.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Bloggarin painajainen? Ainoaksi jäänyt kuva Sir John Soane -museosta. Pois lähtiessämme museon fasadin peitti jättimäinen rekka-auto.

Suomen Aino Aalto.

Näin itsenäisyyspäivän kynnyksellä on tapana muistella itsenäisyyden ajan suurmiehiä. Naisiakin – yhä useammin. Olkoon tämä kirjoitus omistettu yhdelle heistä.


Useita vuosia sitten kävin Aalto-säätiön arkistossa lukemassa kirjeenvaihtoa erääseen Alvar Aallon suunnittelemaan rakennuksen historiaan liittyen. Tarkoitukseni ei ollut tutkia maineikkaan arkkitehdin henkilöhistoriaa – sen ovat tehneet jo niin monet, lukuisissa julkaisuissa ja artikkeleissa.

aino-aaltoEn enää muista löysinkö mitään relevanttia omaan tutkimukseeni liittyen, mutta muistan, että kirjeenvaihdon joukossa oli yllättäen Alvar Aallon vaimon Aino Marsio-Aallon (1894–1949) poismenosta kertova lakoninen paperi: menehtynyt rintasyöpään vuonna 1949. En ollut siihen mennessä juurikaan pohtinut Aino Aallon elämää, kuten en liiemmmin Alvarinkaan, mutta arkistokäyntini jälkeen mietin usein Ainoa ja hänen elämäänsä miehensä rinnalla.

Aino palasi jälleen mieleeni, kun vierailin Alvar Aalto -museossa Jyväskylässä viikko sitten. Aiemmasta käynnistäni oli kulunut jo lähemmäs kymmenen vuotta, mutta perusnäyttely Alvar Aalto. Arkkitehti. ei ollut juurikaan muuttunut sitten viime näkemän.

Perusnäyttely on vuodelta 1998, eli miltei 20 vuotta vanha, ja aikansa kuva. Näyttely keskittyy paitsi Alvar Aallon arkitehtuuriin, myös muotoiluun. Lisäksi näyttelyssä sivutaan hänen henkilöhistoriaansa. Aallon molemmilla vaimoilla, Ainolla ja Elissa Aallolla, on tietysti oma roolinsa näyttelykertomuksessa, mutta kuten niin usein merkittävien miesten rinnalla, heidän oma kertomuksensa jää väkisinkin sivuosaan.

IMG_2879.JPG

Kaikille Aalto-faneille museo ja näyttely ovat erittäin suositeltava must-see-kohde, vaikka arkkitehtuurin ihmeet ja fantastisuus itsessään eivät tietenkään koskaan välity museonäyttelyssä samoin kuin itse kohteissa paikan päällä. Ja vaikka nautinkin tavattomasti museokäynnistä, jollain tavalla mieltä lämmitti ajatus myös siitä, että näyttely itsessään saattaa olla kohta historiaa.

img_2881

img_2882

img_2878

Jyväskylässä on käynnissä suuri kahden museon uudistus, sillä Alvar Aalto -museo ja Keski-Suomen museo saavat hienon (naisten suunnitteleman!) lisäosan, joka yhdistää nämä kaksi rakennusta toisiinsa. Rakennusprojektin osana myös museot uudistuvat. Vaikka Aino Aallolle on jo olemassa leivos, hänen elämäntyöstään on tehty näyttelyitä ja kirjoitettu New York Timesissa, hänen tarinansa on kuitenkin suomalaisille varsin tuntematon. Kun museon perusnäyttely toivottavasti uudistuu, olen varma, että näyttelyn tekijät kohtelevat Aino Marsio-Aaltoa Alvar Aallon kumppanina eri lailla kuin vielä kaksikymmentä vuotta sitten: ei niinkään vaimona, vaan ennen kaikkea arkkitehtina, muotoilijana ja Artekin toimitusjohtajana.alvar-aalto-museo-myymala

Loppuun vielä pieni vinkki Alvar Aalto -museossa kävijälle: museon näyttelyt ja erinomaisen museokaupan koluttuasi istahda kahville tai lounaalle museon mainioon ravintolaan. Kahvilan ikkunasta näet pienen sinisen talon, jonka yläkertaa Aino ja Alvar Aalto asuivat kihlauduttuaan.

aalto_talo_taidematkustaja


Aino Aallon kuva: kuvaaja tuntematon. http://www.blf.fi/artiklar/foton/1386.jpg

Voiko verkossa nauttia taiteesta?

Kenellekään ei ole enää uutinen, että internet on mullistanut taiteen katsomisen, hyödyntämisen ja jopa hankkimisen tavat. Taide-elämys voi syntyä kotisohvalla tai työmatkabussissa, melkeinpä millä välineellä tahansa. Jos laitat Googlen kuvahakuun sanat Van Gogh, saat kuitenkin varsin erilaatuisia kuvia eri lähteistä: auringonkukkia, tähtitaivaita, omakuvia – ja lopulta kuvan perunasta.

Onneksi taiteesta voi nauttia myös ilman Googlea. Muistan, kun opiskeluaikana (kun opinto-ohjelmaan vasta ilmestyi opintojakso ”verkkoaineistot”) löysin netin syövereistä The Web Gallery of Artin , jonka ulkoasu vie edelleen ajatukset 2000-luvun alkuun. Teoskuvista voi edelleen muun muassa lähettää e-kortteja sähköpostiin – ihanan nostalgista.

Moni asia on muuttunut tämän jälkeen. Nykyään kolme suosikkisaittiani virtuaaliseen taiteen kuluttamiseen ovat seuraavat:

Rijksmuseum

na%cc%88ytto%cc%88kuva-2016-11-24-kello-14-42-14

Rijksmuseumin sivusto lähentelee aika lailla täydellisyyttä esimerkkinä siitä, miten taidesisältöjä voi nykyään tarjota verkossa. Sivustolta voi paitsi hakea ja selailla sisältöjä Rijksmuseumin kokoelmista, myös ladata kuvia teoksista omaan käyttöön, printata hyvälaatuisia yksityiskohtia, tilata julisteita tai teettää vaikkapa puhelimen suojakuoren.
Rijksstudion sivuilla voit koota (tai kuratoida, kuten muotitermi kuuluu) vaikkapa oman eläin- tai tulppaaniteemaisen virtuaalikokoelman museon teoksista.

Art.uk

Art.uk on Ison-Britannian julkisten taidekokoelmien virtuaalikoti. Verkkosivustolla on yli 200 000 maalausta yli 38 000 taiteilijalta. Hakusanalla ’Raphael’ näet teoskuvat julkisissa kokoelmissa olevista Rafaelin teoksista, kuvien käyttöoikeudet (usein vapaita ei-kaupalliseen käyttöön), ja samoin kuin Rijksmuseumissa, voit tallentaa ne omaan kokoelmaasi.

Voit myös olla hyödyksi: Art Detective on aarreaitta kaikille vanhan taiteen tutkimuksesta kiinnostuneille. Olisiko sinulla tarkempaa tietoa tähän kiperään kysymykseen?

na%cc%88ytto%cc%88kuva-2016-11-24-kello-15-00-30

Louisiana Channel

na%cc%88ytto%cc%88kuva-2016-11-24-kello-15-11-13

Siinä missä Rijksmuseumin ja Art.uk:n sivustot houkuttavat enemmän vanhemman taiteen ystäviä, Louisiana Channel palvelee nykytaiteen kuluttajaa. Online-kanava tuottaa taiteilijahaastatteluja nettisukupolvelle: suurin osa käyttäjistä on alle 35-vuotiaita. Haastattelut ovat laadukkaita, kiinnostavia ja ihmeellistä kyllä, julkisella rahalla tuotettuja.

Palvelu on syntynyt tanskalaisen Louisianan modernin taiteen museon kylkiäisenä, mutta toimii sen sisällöistä erillisenä, kansainvälisenä portaalina taiteeseen. Katso vaikkapa hieno suomalaisen valokuvataiteilija Elina Brotheruksen työskentelyä esittelevä pätkä.


Entäpä sitten meillä Suomessa? Meillä ei ole Louisiana Channelin tapaista kansainvälistä videosisältöjä tuottavaa kanavaa (Serlachius-museoilla on hyvä alku), mutta esimerkiksi Kansallisgallerian virtuaaligalleriassa pääsee tutkailemaan sen kokoelmia ja hyödyntämään sen tarjoamia tietoja kuvataiteesta. Kuvataiteen sisältöjen avaaminen verkkoon on aina monen tekijän soppa, kaikkein vähiten tekijänoikeuksien kannalta.

Kuvasto ja Kansallisgalleria ovat tehneet sopimuksen, joka mahdollistaa suomalaisten taiteilijoiden teosten näyttämisen verkossa maailmanlaajuisesti. Palvelussa teoskuvia voi selailla ja katsella sekä tulostaa omaan yksityiseen käyttöön. Kansallisgallerian palvelu ei ole täydellinen, mutta se on hieno alku. Hakutoiminto on sekava, kuvien vanhanaikaiset vesileimat tökkivät ja käyttöoikeuksien pitäisi olla paremmin löydettävissä. Mutta kun alkuun pääsee, on palvelusta hyötyä esimerkiksi mainiona suomalaisen nykytaiteen tietopankkina, vaikkapa opetuksessa.

na%cc%88ytto%cc%88kuva-2016-11-24-kello-15-23-04

Kaikessa kuvankäytössä on täytyy tietenkin muistaa tekijänoikeudet: kaikki, mitä verkossa on, ei ole vapaasti käytettävissä. Netinkäyttäjän kärsivällisyys ei kuitenkaan riitä käyttöoikeuksien kaivamiseen monien sivujen takaa, joten niiden tulee olla helposti löydettävissä.

Siksi pidän paljon Kansallisgallerian Flickr-feedistä. Sieltä näet helposti, jos kuva on merkattu Public Domainiksi, eli kyseessä vapaasti yleiseen käyttöön asetettu teos. Onko Hugo Simbergin Haavoittunut enkeli suosikkiteoksiasi? Voit käyttää kuvaa samaan tapaan kuin Rijksmuseumin palvelussa nähtäviä teoksia.

Taiteesta nautitaan tietysti verkossa eri lailla kuin paikan päällä galleriassa tai museossa. Suuri osa meistä jakaa museo- tai galleriakäyntinsä sosiaalisessa mediassa, mutta nämä kuvat eivät varsinaisesti kerro niinkään teoksista kuin kokemuksesta.

Verkossa kävijä pääsee parhaimmillaan hyvin lähelle teosta, ja sen ääressä voi viettää aikaa tuntikaupalla. Kukaan ei tungeksi, räpsi kuvia tai kommentoi typeriä eikä Stendhalin syndroomakaan vaivaa.

Mutta joskus elämässä, kuten taiteessakin, täytyy ottaa riskejä ja mennä museoon.

Kuvat: kuvakaappauksia sivustoilta: Rijksmuseum, Art.uk, Louisiana Channel, Kansallisgalleria.

Suomen taiteen tarina.

Millainen on Suomen taiteen tarina ja mikä ihme oikeastaan on kansalliskokoelma? Tätä kysymystä olen pohtinut nyt parin viime kerran ajan Ateneumissa kaydessäni. Museossa on nimittäin esillä uusi kokoelmanäyttely, Suomen taiteen tarina, jossa esitellään Kansallisgallerian kokoelmaklassikoita. Näyttely ei kuitenkaan ole suomalaisten taiteilijoiden tarina, vaan mukana on myös kokoelmaan hankittuja, kansainvälisiä teoksia.

Olen sillä lailla häpeilemättömän konservatiivinen näyttelykävijä, että jos menen Lontoon National Galleryyn, odotan näkeväni Jan Van Eyckin Arnolfinien muotokuvan tai Turnerin meritaistelut. Satunnaisen matkailijan kannalta edelfeltit ja schjerfbeckit on hyvä pitää visusti esillä. Mutta entäs me suomalaiset taiteen kuluttajat, joiden kokoelma kansalliskokoelma on? Olisi hyvä, että yhteistä kulttuuriperintöämme esittelevästä näyttelystä tulisi jollain tapaa kohottunut olo.

kokoelma_ateneum_taidematkustaja

No siitähän tulee, ainakin minulle. Ripustus on upea ja näyttelylle on annettu kerrankin museon keskeisimmät tilat pääsalia myöten. Vaikka teemat ovatkin hieman ennalta arvattavia ja aika lailla perinteisiä (maisema, symbolismi, Kalevala…) niin näyttelystä ei silti tule taas nämä samat metsot ja Kullervot -fiilistä.

Näyttely avautui kahdessa osassa, ja viimein  myös modernin taiteen osuus on avoinna yleisölle. Nautin suuresti myös näyttelyn tästä puolesta ja olisin mielelläni katsonut teoksia vielä ainakin toiset kolme salia lisää. Ensimmäistä kertaa ymmärsin Aimo Kanervan maalausten hienouden ja omalaatuisen suomalaisen valon, jonka maalari on vanginnut. Ja Mauno Hartmanin Maamme-veistos, se oli järkyttävän upea. Näitä helmiä en kuvannut, mutta muutaman kuvan kuitenkin näyttelyn tästä osiosta nappasin:

ateneum_taidematkustajakain-tapper_ateneum_taidematkustajamether-borgstron_ateneum_taidematkustajayves-klein_ateneum_taidematkustaja

Keskustelua kokoelmiin päätyvistä teoksista on luultavasti käyty koko entisen Suomen Taideyhdistyksen, myöhemmän Valtion taidemuseon ja nykyisen Kansallisgallerian olemassaolon ajan. Nykytaiteen museossa Kiasmassa esillä oleva kokoelmateos, Jenni Hiltusen Grind, ja sen ympärillä vellova keskustelu osoittaa, että debattia on tarpeellista käydä edelleen. Nämä keissit ovat tietysti osa Suomen taiteen tarinaa – ja nykytaiteen teokset huomispäivän klassikoita.

Kirjoitan lähiaikoina vielä lisää ajatuksiani Kansallisgallerian kokoelmasta sekä tästä hienosta aineistojen avauksesta – sitä on odotettu.

Kuvatiedot ylhäältä alas
Yleiskuva Suomen taiteen tarina -näyttelystä / Kuva näyttelyssä olevasta videoteoskoosteesta / Kain Tapper: Valokiila (1967) / Ernst Mether-Borgström: Semafori (1968) / Yves Klein: Samothraken Nike, sininen (1968).

Saako taidetta instata?

Olin mukana keskiviikkona ArtHelsingissä järjestetyssä keskustelussa Saako taidetta instata? Keskustelu toteutettiin yhteistyössä Suomen Taiteilijaseuran kanssa ja kanssani mukana keskustelemassa olivat Kuvaston Tommi Nilsson sekä kuvataiteilja Sami Havia (instassa @samihavia).

Kuten keskustelun vetäjä, Taiteilijaseuran Miisa Pulkkinen aluksi totesi: kyllä, taidetta saa instata. Mutta millä ehdoin? Kaikki lähtee tekijänoikeuksista ja palaa tekijänoikeuksiin, ja näitä meidän kaikkien somessa pörräävien tulisi tietysti kunnioittaa. 

Aihe on vähintäänkin kinkkinen: myönnän, että itsekin olen julkaissut kuvia Instagramissa ilman kunnollista kreditointia ja veikkaan, että kaikki meistä ovat joskus tehneet niin. En ole kysynyt lupaa taiteilijalta teoskuvan julkaisemiseen, mutta lähes aina olen kysynyt luvan näyttelyissä kuvaamiseen. Joskus tuntuu, että kaikkien sääntöjen viidakossa on kerta kaikkiaan hukassa.

Taiteilijaseura ja Kuvasto kokosivatkin keskustelua varten viisi sääntöä teoskuvan somettamiseen. Näitä noudattamalla pääsee jo hyvin pitkälle:


Muutama huomio ohjeista:

  • Kohta 1: Käytännössä luvan kysyminen tarkoittaa luvan kysymistä näyttelyssä käydessäsi (koska kenelläpä meistä olisi kaikkien taiteilijoiden yhteystiedot näppärästi saatavilla). Näin ollen olisi mainiota, että näyttelyn järjestäjä olisi sopinut taiteilijan kanssa etukäteen, saako näyttelyssä kuvata ja saako kuvia julkaista somessa, ja että henkilökunta, joka on yleisön kanssa tekemisissä olisi tietoinen luvasta.
  • Kohta 2: Käsi ylös, kuka meistä on lukenut palveluiden käyttöohjeet? Niinpä.
  • Kohta 3: Tämä on helppo. Taiteilijan nimen muistaa kyllä. Teoksen nimeä ei tarvitse muistaa, mutta se on tietty kiva bonus.
  • Kohta 4: Amaro, Hudson, Clarendon? Älä filtteröi turhaan. Pientä säätöä toki voi tehdä.
  • Kohta 5: Kaupallinen käyttö on sitten kokonaan eri juttu. Ole ana yhteydessä kuvan oikeuksien omistajaan.

Jotta yhteistyö somettajien ja näyttelyiden järjestäjien välillä toimisi, olisi tärkeää että säännöt tiloissa kuvaamiseen ja kuvien jakoon olisivat selvät, kun näyttely avautuu. Pelisääntöjen ilmoittamiseen on monia keinoja: 

  • Seinäteksteissä tai näyttelyvihkosessa ilmotettaisiin selkeästi saako kuvata ja kuvia julkaista ja jos ei, sekin lukisi selvästi. 
  • Pelkkä hashtag ei riitä, sillä ainakin itse oletan sellaisen nähdessäni, että somettamiseen kannustetaan. 
  • Mikäli näyttelyssä ilmoitetaan, että kysy lupa kuvaamiseen henkilökunnalta, olisi hyvä että henkilökuntaa olisi myös olla paikalla. 

Medän blogaajien ja somettajien on hyvä myös muistaa, että museolla tai gallerialla on täysi oikeus kieltää kuvaaminen tiloissaan, eikä tästä voi loukkaantua. Harmitella kyllä voi, sillä niin hyvä hyviä markkinointiväyliä somekanavat pienien markkinointibudjettien alalla ovat. 

Asiaa tekijänoikeuksista on tulossa pian lisää, ja mikäli teillä on kysyttävää tai kommentoitavaa, laittakaa viestiä kommenttiboksiin, sähköpostiin tai Twitteriin. Keskustelu on tervetullutta! 

Ylempi kuva: Karoliina Korpilahti. Alempi kuva: Suomen Taiteilijaseura.

Museohaaveita.

astridlindgren-taidematkustaja

Edellisellä Tukholman-reissullani matkalukemisenani oli Astrid Lindgrenin elämäkerta Tämä päivä, yksi elämä. Ajattelin toiveikkaana, että ehkä tällä reissulla pääsisin käymään Lindgrenin kotona Dalagatan 46:ssa. Asunto on säilytetty Lindgrenin aikaisessa asussaan juuri sellaisena, kun se oli kirjailijan viimeisinä elinvuosina.

Tukholman-päiviemme aikaiset kierrokset olivat jälleen kerran täynnä, mutta tunnelin päässä näkyi hieman valoa: kolmen viikon päästä järjestetyllä kierroksella olisi ollut kokonaista kaksi paikkaa vapaana. Ja optimistina ajattelen, että ainakin teoriassa minun on joskus mahdollista päästä Dalagatanille, jos olen a) ajoissa liikkeellä varauksen kanssa b) liikenteessä ilman alle 15-vuotiaita. Lapsilla ei nimittäin ole asiaa Lindgrenin kotiin, mikä on tietysti, noh, vähän hassua.

Olen kirjoittanut aiemminkin museohaaveistani jutussa Museo = nykypäivän katedraali?, mutta nyt ajattelin konkreettisesti listata haaveeni tänne blogiin. Eli eräänlainen museofriikin bucket list siis.

Satunnaisessa järjestyksessä:

Osa museoista tai kohteista on helpommin saavutettavissa kuin toiset. Veijo Rönkkösen patsaspuistossa Parikkalassa olen kyllä totuuden nimissä käynyt, mutta käynnistä on jo vierähtänyt tovi jos toinenkin.

parikkala-taidematkustaja

Niki de Saint Phallen Tarot-puutarha nousi listalle eilen. Listaa katsoessa painotusta näyttäisi olevan myös koti- ja asumisen historiaa esittelevissä museoissa.

Päivitän jatkossa listaa joko tähän jutun yhteyteen tai nostona blogin sivupalkkiin.

Missä te haluaisitte käydä ja miksi?

 

Vauvaperheen lomanpäätös Tukholmassa – Kusama, Kustaa ja Bryan Adams

Tämän blogin ensimmäinen vauvateemaa liippaava postaus seuraa tässä. Lopussa on nimittäin pieni yhteenveto siitä, miksi Tukholma on museoista kiinnostuneen vauvaperheen ykköspaikka.

Kesäloman viimeinen viikko koitti ja jotain kivaa piti vielä keksiä, varsinkaan kun kelit eivät suoranaisesti suosineet. Toukokuinen Tukholman-reissu osoittautui sen verran toimivaksi konseptiksi myös alle yksivuotiaan kanssa, että suuntasimme jälleen sinne.

nordiskamuseet_taidematkustaja3

Kun pikkumatkustaja ei ihan vielä tajua huvipuistojen tai junibackeneiden päälle, voi aika lailla toteuttaa omia mielitekojaan nähtävyyksien suhteen. Faktahan on kuitenkin se, että pätkä herää ennen seitsemää ja aamupäivä on näin ollen tehokkainta toiminta-aikaa. Tukholmassa on yksi museo, joka on tästä vinkkelistä katsottuna ylitse muiden: Fotografiska. Se on auki joka päivä kello yhdeksästä lähtien. Mikäli kohdalle osuu aikainen maanantaiherätys, kannattaa ottaa suunta kohti Södermalmin rantaa.

Fotografiskassa on aina esillä viidestä kuuteen näyttelyä, joten tarjonnasta löytyy usein ainakin yksi helmi. Nick Brandtin Inherit the Dust esitteli valtavia, melankolisia panoraamakuvia Afrikasta – paikoista, joissa ihmisen läsnäolo on pakottanut suuret eläimet siitymään muualle. Mikäli olet menossa näyttelyyn, kannattaa ehdottomasti varata hetki aikaa making of -videolle: se avaa näyttelyn taustoja tekstejä paremmin. Tästä videosta saa myös hyvän käsityksen Brandtin työskentelystä.

Parhaan yllätyksen tarjosi Bryan Adamsin Exposed-näyttely. Itse en ainakaan tiennyt, että mies on tarjonnut maailmalle muutakin kuin Summer of 69 -hitin, nimittäin älyttömästi hienoja julkkismuotokuvia.

fotografiska_taidematkustaja2
Bryan Adams: Louise Bourgeois, New York, 2007.

Etukäteen eniten kiinnosti Aapo Huhdan Young Nordic Photographer of the Year 2015 -palkintonäyttely. Huhdan valokuvat ovat jääneet kummittelemaan mieleeni Fotografiskan Instagram-feedistä, jossa Huhta sai hyvin tilaa kesän alussa. Taiteilija on täyttänyt pienen, vähän hankalasti löydettävän tilan hienosti.

fotografiska_taidematkustaja3
Aapo Huhta: sarjasta Block.

Jos Fotografiskan aukioloajat antavat pelivaraa vauvankin kanssa liikkumiseen, on Moderna Museet yleensä näyttelyiden ja saavutettavuuden suhteen varma valinta. Tällä kertaa keskityimme Yayoi Kusaman näyttelyyn ja jätimme kokoelmanäyttelyn väliin. Kusaman näyttely on selvä hitti myös Tukholmassa, mikä antanee odottaa mukavia kävijämääriä myös syksyn HAMin näyttelylle. Usein Moderna Museet -vierailu on ihaninta aloittaa pikaisella espressolla aulakahvilassa, mutta nyt koko museon aula oli nin tupaten täynnä, että varsinkin vaunujen kanssa oli parempi suunnata suoraan näyttelytiloihin.

Näyttely oli jaettu Modernan ja ArkDesin tilojen kesken, mikä harmillista kyllä vaikutti kokonaisuuteen. Toisin kuin Modernan näyttelyissä usein, ripustus tuntui sekavalta eikä useimmilla teoksilla ollut riittävästi tilaa ympärillään. Eniten harmitti ruuhkaiseen jonotustilaan sijoitetut dokumentaatiot performansseista, niitä kun olisi mielellään katsonut rauhassa ajan kanssa. On kiinnostavaa nähdä, miten HAMin kokonaisuus rakentuu– tiloina museot ovat erilaisia.

modernamuseet_kusama_taidematkustaja3modernamuseet_kusama_taidematkustaja1modernamuseet_kusama_taidematkustaja4modernamuseet_kusama_taidematkustaja5modernamuseet_kusama_taidematkustaja2modernamuseet_kusama_taidematkustaja6modernamuseet_kusama_taidematkustaja8modernamuseet_kusama_taidematkustaja7
Näyttelyn teoksista sävähdyttivät erityisesti ArkDesin puolella esillä olleet Infinity Mirrored Room – Hymn of Life, 2015 (kolmas kuva alhaalta) sekä Helsingin talvipuutarhassakin paraikaa installoituna versiona esillä oleva Narcissus Garden (kaksi alinta kuvaa).

Yksi museo, näyttely tai nähtävyys päivässä on mielestäni kiva tahti pienen vauvan kanssa, ja kolmannen päivän museokohteeksi valikoitui Nordiska Museet. Tiedostan olevani paikoitellen rasittavaa museoseuraa, sillä rakastan kunnollisia kulttuurihistoriallisia museoita ja näyttelyitä, mutta toisaalta turhaudun sekunnissa, mikäli jokin on pielessä. Nyt ei tarvinnut pettyä. En myöskään voi uskoa, että olen onnistunut jollain ihmeen konstilla välttelemään tätä ihanaa helmeä.

Itse rakennus on upea: museoksi alun perin tehty juurten juontaessa 1800-luvun kokoelmabuumiin. Parasta Nordiska Museetissa on kuitenkin se, miten kokonaisuus on rakennettu. Museossa on esillä ikään kuin sarja mininäyttelyitä, ei mitään puuduttavaa kaanonia vuodesta nolla vuoteen 2016. Jokainen kokonaisuus on omanlaisensa – kankaat ja kudonnat olivat hyvinkin perinteisesti esillä ulosvedettävissä laatikoissa kun taas ruotsalaista vuodenkiertoa esittelevä näyttely oli dioraamamainen. Museo on täten eräänlainen katsaus myös esittämisen tapojen historiaan. nordiskamuseet_taideamtkustaja7
nordiskamuseet_taidematkustaja1
Museon aula holveineen on yksi Ruotsin suurimmista sisätiloista. 120 metriä pitkään ja 25 metriä korkeaan tilaan mahtuu hyvin yksi jättimäinen Kustaa Vaasa (vuodelta 1925).

Museokäynnin hintaan kuuluva ääniopas on mainio: helppokäyttöinen ja selkeä. Kesäkuusta lähtien oppaan kieleksi on myös voinut valita suomen. Tunnin mittainen ”highlights-kierros” alkaa neljännestä kerroksesta, mutta hyvin pian huomaa maleksivansa saleissa huomattavasti kauemmin.

nordiskamuseet_taidematkustaja2nordiskamuseet_taidematkustaja5nordiskamuseet_taidematkustaja7nordiskamuseet_taidematkustaja6nordiskamuseet_taidematkustaja4

Ihaninta museossa oli korunäyttely. Yli 10 000 korun kokoelmasta näyttelyssä oli esillä tuhat korua, mutta hienon installoinnin ansioista uuvuttavuus oli kaukana. Neljännen kerroksen kodit ja sisustukset -osuus on varmasti designfanin mieleen ja aulakerroksen Folkhemslägenhetenissä 1940-luvun malliasunnon fiilis oli saatu säilytettyä. Myös audio-oppaassa avattiin hyvin eri aikojen ruotsalaisen asumisen ideologiaa. Malliasunnossa kaappeihin sai kurkkia ja tavaroita tarkastella kaikessa rauhassa.

nordiskamuseet_taidematkustaja8nordiskamuseet_taidematkustaja9nordiskamuseet_taidematkustaja10nordiskamuseet_taidematkustaja11

Vauvaystävälliset Tukholma-museot

No miksi sitten Tukholmassa ja sen museoissa on niin heppoa olla vauvan kanssa? Siksi, että monia käytännön asioita on oikeasti ajateltu.

  • Joka paikkaan pääsee vaunuilla ja invasisäänkäynnit on opastettu hyvin. Jopa 1800-luvulla rakennetussa Nordiska Museetissa pärjäsi mainiosti. Ainoastaan neljännessä kerroksessa niitä ärsyttäviä muutaman rappusen siirtymiä oli paljon.
  • Vaipanvaihtotilat ovat luksustasoa. Useimmissa museoissa on oma lastenhoitohuone, ei siis invavessan yhteydessä oleva suttuinen tila.
  • Aikuisten kesken matkustaessa museon ravintolat jäävät väliin, koska muut paikat nyt vain ovat useimmiten parempia. Vauvan kanssa oma ja vauvan nälkä iskee juuri näyttelykäynnin päätteeksi, joten museoravintolan palvelut ovat kultaakin kalliimpia. Kaikissa kolmessa museossa on hyvät ravintolat, joissa on runsaasti (Ikean) syöttötuoleja ja mikro. Fotografiskan kahvilassa toki viihtyy ihan muutenkin.

fotografiska_taidematkustaja1
Tällä kertaa Tukholman parhaan kahvilamaiseman pilasi megaristeilijä.

Toukokuun Tukholma-visiitistä voit lukea tästä.