Kesä Aallon kanssa.

Hesarin Jaakko Lyytinen kirjoitti jokin aika sitten Alvar Aallon arkkitehtuuriperinnön alihyödyntämisestä Suomen matkailussa. Luekiessani tekstiä en voinut muuta kuin nyökytellä: juuri näin. (paitsi mitä tulee Paavo Lipposeen – miksi joka kerta juuri lipposka kaivetaan naftaliinista, kun tarvitaan joku arkkitehtuuriin intohimoisesti suhtautuva?).

Rakastan Aallon arkkitehtuuria. Kaikkein eniten rakastan yksityiskoteja. Villa Mairea on itkettävän ihana! Maison Louis Carréssa Pariisin lähellä vierailin anoppini kanssa taksilla. Muuratsalon koetalossa en ole käynyt, mutta jo pelkkä valokuva tiiliseinän erilaisista limityksistä aiheuttaa kylmiä väreitä. Olen tosifani.

img_2881

Samalla minusta tuntuu hieman nololta myöntää fanittavani Aaltoa. Menneen maailman miestä, joka eli aikana jolloin miehet hallitsivat arkkitehtuurin kenttää ja vaimot puuhastelivat astioiden ja tekstiilien parissa. Onneksi viime aikoina myös Aallon vaimojen osuutta hänen töihinsä on alettu huomioida (en varmastikaan ollut ainoa, joka tunsi kuvotusta, kun luki lehdestä, miten Elissa Aaltoa oltiin kohdeltu Finlandia-talo-casessa).

Itselleni vierailut Aallon kohteissa ovat olleet kuin pieniä seikkailuja, suurelta osin sen vuoksi, että autottomana vierailuja on aina pitänyt suunnitella hyvin etukäteen, hankkia vuokra-auto tai lyöttäytyä ryhmän mukaan.  Olisi fantastista, jos aukioloajat, opastetut kierrokset ja parhaat tavat päästä paikalle (mieluiten julkisilla kulkuneuvoilla) ilmoitettaisiin yhdessä paikassa, ja kohteeseen pääsisi edes kerran viikossa bussikuljetuksella vaikkapa lähimmältä rautatieasemalta.

Toiveeni saattaa olla ihan pian askeleen lähempänä, kun uusi Visit Alvar Aalto -verkkosivusto avautuu (ilmeisesti jo 24. toukokuuta!), ja reissujen suunnittelu toivottavasti helpottuu. Omat odotukseni ovat palvelun suhteen erittäin korkealla! Toivon, että sivusto olisi visuaalisesti upea, tieto olisi helposti löydettävissä ja kuvat arkkitehtuurista juuri niin hienoja kun ne parhaimmillaan voivat olla. Julkistankin tulevan kesän Kesäksi Aallon kanssa! 

Oma top 3 still to see -listani Aalto-kohteista on:

  1. Muuratsalon koetalo Keski-Suomessa
  2. Lieksan Mätäsvaara
  3. Sunilan tehdasalue Kotkassa

alvar-aalto-muuratsalon-koetalo-muuratsalo-experimental-house-2-kuvaaja-janina-kastikainen-988x659

matasvaara aalto

sunila aalto

Jos (ja kun!) jokin näistä haaveista toteutuu tulevana kesänä, lupaan raportoida siitä myös täällä blogissa (ja –tadaa!– itse lanseeraamallani hashtagilla #aaltokesä2018!)

Aalto on ajankohtainen jälleen ensi viikolla, kun Venetsiassa avautuu arkkitehtuuribiennaali. Suomi on biennaalissa esillä hienolla kirjastoarkkitehtuurillamme (paras idea ikinä!), mutta paikan päällä voi kokea myös Aallon arkkitehtuuria: Suomen paviljonki on Venetsian ainoita puisia rakennuksia ja modernistinen pieni helmi pensaiden keskellä Giardini-puistossa.

IMG_1662

Hyvä arkkitehtuuri on itselleni paitsi visuaalinen, myös tuntoaistin sävyttämä rakkauden kohde. Voimakas materiaalintuntu (puu, luonnonkivi, kaakeli) on itselleni tärkeää Aallon arkkitehtuuriperinnössä. Ensi viikolla lähden Venetsiaan ja lupaan (salaa) kokeilla paljasta jalkaani paviljongin ihanan viileää kivilattiaa vasten. Millainen on sinun tuleva kesäsi, #aaltokesä2018?


Kuvat top3-listauksessa ylhäältä: alvaraalto.fi-verkkopalvelu; Yle / Pasi Peiponen; Yle / Miina Sillanpää.

 

Mainokset

Taaperotrendit museossa ja lasten museokortti.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAJuliaihminen kirjoitti lapsen kanssa museoissa lusimisesta. Rakastan tekstissä erityisesti virkettä ”Häiriköinnin uhallakin ajattelen, että näin lapsi ehkä pikkuhiljaa oppii siihen, että näyttelyissä käydään ja hampaita harjataan, ja sellainen on hyvää elämää.”

Vastikään Hesarin mielipidekirjoituksessa ehdotettiin, että voisivatko lapsetkin saada oman museokortin, sillä kaikkiin museoihin kun ei alle 18-vuotiailla ole ilmaista sisäänpääsyä. No tässäpä mainio ajatus!

Lasten ja nuorten museokortti voisi tietysti olla paitsi ihanan näköinen kortti (kuosin saisi valita vaihtoehdoista itse), jota lapsi saisi pitää kukkarossaan (muistatko miten fantaatista oli saada ensimmäinen oma kirjastokortti?), myös kännykkäsovelluksella avain digitaaliseen ”museopäiväkirjaan” ja lisäsisältöihin – aivan toisella tapaa kuin aikuisilla, jotka eivät niitä ehkä niinkään kaipaa.

Sovelluksessa voisi esimerkiksi olla hakutoiminto, jonka avulla vaikkapa keskiajasta, laivoista, animesta, tai tekoälyä hyödyntävistä taideteoksista kiinnonut lapsi tai nuori voisi hakea itseään kiinnostavia aihepiirejä ja avainsanoja, joita museoiden näyttelyt tai kokoelmat esittelevät.

IMG_2630No entäpä ne taaperot sitten? Omani on tällä hetkellä juuri siinä haastavimmassa parin vuoden iässä, kun vauhtia on enemmän kuin järkeä, ja kaikki kiinnostaa. Roomassa ollessamme kysyin häneltä, mitä hän haluaisi museossa nähdä. Vastaus oli selvä: dinosauruksen muna, haarniska ja hattivatti. Vielä hän ei lasten museokorttia tai sovellusta tarvitse, mutta äitiä se auttaisi. Muut vielä selvitän, mutta mistä ihmeestä löydän dinosauruksen munan?

aaltonatives-taidematkustaja
(Kuvan muna ei liity tapaukseen. Aion kuitenkin viedä lapseni katsomaan Kiasmassa piakkoin avautuvaa The Aalto Natives -näyttelyä, jossa on puhuva robottimuna.)

Kuvat:
Rijksmuseumissa ryhmä nuoria tarkasteli Yövartio-teosta.
Jean-Baptiste Greuze: A Child With an Apple (1700-luvun loppu). National Gallery, Lontoo.
Nathaniel Mellors ja Erkka Nissinen: The Aalto Natives (2017).

Loppuvuoden haaveita.

Blogi on ollut syystauolla. Olen nähnyt syksyn aikana hienoja näyttelyitä, mutta en ole ehtinyt tai jaksanut kuvata mitään. Kännykkäräpsyt eivät vain useimmiten tunnu sopivilta blogiin.

Mutta nyt tilanne kuulkaas muuttuu! Pistin menemään osan veronpalautustahoistani uuteen kameraan, jonka kanssa olen tullut tutuiksi, ehkä jopa kavereiksi parin viime viikon aikana.

Seuraavan viikon aikana minulla on sen verran lomaa, että toivon ehtiväni kuvata ja kirjoittaa. Jemmassa on jo yksi postaus Wäinö Aaltosen museon Kehonkuva-näyttelystä. Jos aiot ehtiä yhteen näyttelyyn tänä vuonna, kannattaa valita juuri se.

ARS17 ja suuret odotukset.

ARS17-kiasma-taidematkustaja

Pääsiäispyhien sujuessa flunssaisena sain sunnuntaina kerättyä hieman energiaa ja lähdettyä ihmisten ilmoille Kiasmaan. ARS17 on ollut avoinna jo tovin ja jatkuu aina syksylle saakka.

ARS-näyttelyt ovat Suomessa vuodesta 1961 alkaen järjestettyjä, tavallista suurempia ja sellaisina markkinoituja kansainvälisen nykytaiteen katsauksia. Nyt esillä oleva näyttely on Kiasmassa neljäs. ARSista on vuosien varrella käyty keskustelua, ja niin nytkin. Tällä kertaa puhetta on riittänyt erityisesti kuratoinnista ja teeman – digitaalisen murroksen – ajankohtaisuudesta.

ARS17-jaakko-pallasvuo-taidematkustaja.jpg

New Yorkerin mukaan (tähänkin näyttelyyn liitetty) termi post-internet-taide aiheuttaa nykyään lähinnä vaivautunutta huokailua. Suuresti fanittamani Edit-taidemedia kiteytti eräitä näyttelyä vaivaavia ongelmia vähän aikaa sitten ilmestyneessä jutussaan.

ARS17-bogush-taidematkustaja

ARS17-merilainen-taidematkustaja

Osasin jo etukäteen odottaa, että osa teoksista ei varsinaisesti herättäisi kummempia värinöitä, sillä mitä tietokonepeleihin tulee, olen auttamattomasti jäänyt Super Mario -tasolle enkä edelleenkään ole ihan varma, mitä varsinaisesti ovat avatar tai Second Life.

ARS17-canell-taidematkustaja.jpg
En kuitenkaan arvannut, että puutuisin näyttelyssä niinkin nopeasti. Kyse ei ollut kuvatulvasta, sillä videoiden määrä on näyttelyssä teemaan nähden varsin maltillinen.

Peliestetiikkaa hönkivien teosten keskellä huomasin nauttivani eniten pienistä oivalluksista – miksei veistoskategoriankin alle menevistä teoksista –, kuten Nina Canellin avatuista sähköjohdoista sekä Nandita Kumarin ihmeellisistä pienoismaailmoista lasipulloissa. Katja Novitskovan ajatus mikroskooppisen pienistä tai saavuttamattoman kaukaisista asioista oli myös kiehtova.
ARS17-nandita-kumar-taidematkustaja

ARS17-novitskova2-taidematkustaja
Eniten kuitenkin ilahduin, kun kurkkasin LaBeouf–Rönkkö–Turnerin mökkiin. Ihmiskontakti! – vaikkakin ruudun välityksellä. Näyttelyn ainakin tällä hetkellä eniten huomiota herättävä teos on trion performatiivinen #alonetogether, jonka perusajatuksena on, että Kiasmassa olevassa (kieltämättä vähän hassussa) mökissä voi jutella ilmeisesti jossain päin Lappia olevien taiteilijoiden kanssa. Ei sen kummempaa, ei sen monimutkaisempaa.
ARS17-labeouf-ronkko-turner-taidematkustaja

ARS17-labeouf-ronkko-turner-2-taidematkustaja
On mahdollista, että ennakkokäsitykseni sekä joidenkin teosten näkeminen aiemmin muissa näyttelyissä ja etukäteen lukemani keskustelut aiheuttivat puutumisen. Pohdin erityisesti kuulemaani ”vuosikymmenen tärkein näyttely” -määrittelyä. Ei ole muuten mikään pieni taakka kannettavaksi.

Ehkä aika onkin omalla tavallaan ajanut ARSin ohi. Siinä missä aiempina vuosikymmeninä tämäntyyppiset ”nykytaiteen suurkatselmukset” olivat Suomessa perusteltuja, tuntuvat ne nyt hieman ongelmallisilta – ainakin yhteen museoon koottuna. Nyt ihmiset reissaavat, seuraavat ulkomaisia medioita, keskusteluja ja somen kuvatulvaa. Jotain jää näyttelystä aina puuttumaan, toinen on jo ”niin nähty” ja kolmas kokeiltu.

Post-internetiä ARS-leimalla tai ei, pääsiäissunnuntaina salit olivat täynnä uteliaita turisteja ja perheitä, joilla oli hauskaa, ja jotka nauttivat museovierailusta. Olin onnellinen ja seurasin hyvillä mielin, kun ihmiset olivat näyttelyssä läsnä innostuineina ja kiinnostuneina. Kiasma on selvästi paikka, jossa viihdytään – ja sekin voi riittää.

ARS17-kiasma2-taidematkustaja


Kuvat ylhäältä alas:

Hito Steyerl: How Not to be Seen: A Fucking Didactic Educational .MOV Fil, 2013.
Jaakko Pallasvuo: How to /, 2011.
Andrey Bogush: Proposal for image placement (stretched, curtain), 2017.
Reija Meriläinen: Survivor, 2017.
Nina Canell: Brief Syllables / Thin Vowels, 2014; Attenuate Attenuate, 2016.
Nandita Kumar: eLEMenT: EARTH, 2012; pOLymORpHic hUMansCApE, 2013; The Unwanted Ecology, 2016.
Katja Novitskova: Dawn Mission, 2014, 2016.
LaBeouf, Rönkkö & Turner: #ALONETOGETHER, 2017.

 

Yhden naisen kampanja.

Terveisiä Lontoosta! Kaupungissa vietetystä pitkästä viikonlopusta olikin jo maistiaisia nähtävillä Taidematkustajan Instassa. Valtaisaa näyttely- tai museokierrosta en suorittanut – tällä kertaa aikaa oli varattu enemmän musikaaleille, elokuville ja herkuttelulle.

Yhden museon sain kuitenkin ruksattua museum bucket listiltäni – nimittäin Sir John Soanen kotimuseon. Tämän lisäksi kävin uudessa Tate Modernissa, sen uusi lisärakennus Switch House oli tietysti nähtävä.

Molemmat kohteet olivat hienoja ja ehdottoman suositeltavia Lontoon-kävijälle. Yhtä asiaa jäin kuitenkin pohtimaan vierailujen jälkeen.

Screenshot 2017-01-26 18.53.35.png

Tatessa törmäsin, tai oikeastaan havahduin, ilmiöön, jota en ole aiemmin ajatellut sen kummemmin. Mennessäni Mark Rotkon Seagram Murals -huoneeseen siellä oli viisi muuta ihmistä. He istuivat huoneen keskellä olevilla penkeillä eikä kukaan katsonut huoneessa olevia teoksia. Kaikki tuijottivat puhelintaan.

Olin närkästynyt.

En olisi luultavasti kiinnittänyt asiaan mitään huomiota ellen olisi juuri hetkeä aiemmin vaahdonnut seuralaiselleni, miten juuri tässä huoneessa juuri nämä teokset luovat lähes uskonnollisen kokemuksen (Dramaattista? Ehdottomasti.).

Miksi oikeastaan närkästyin? Tietysti käytän itsekin puhelinta museossa. Kuvaamiseen, netin selailuun (usein ilmainen, toimiva verkko ulkomailla), instaamiseen. Miksi ihmeessä mieleni teki yhtäkkiä kiljaista, että katsokaa ympärilenne! Katsokaa näitä suklaan, burgundin, luumun, hiilen ja tuhkan sävyjä!? Syytän Rothkoa.

Kaiken ytimessä on kuitenkin kysymys: keskitymmekö mihinkään älypuhelin kädessämme? Onko meillä enää taitoa vain katsoa?

Seuraavana päivänä suuntasimme Sir John Soane -museoon. Ovella lukee: valokuvaus kielletty. Ystävällinen opas selittää miksi ja lisää, että puhelimet olisi hyvä myös sulkea, koska näin taataan museon ainutlaatuisen tunnelman säilyminen.

Aluksi olin hieman harmissani – olin kuitenkin suunnitellut tekeväni postauksen blogiin museosta. Kesken kierroksen huomasin oppaan olleen tietysti aivan oikeassa. Kun puhelin ja kamera pysyivät laukussa, jäi yksityiskohdille enemmän aikaa ja tilaa. Pystyn edelleen palauttamaan mieleeni alimman kerroksen viileyden ja kosteuden, egyptiläisen sarkofagin hieroglyfit, maalaushuoneen lattialistojen kultaukset.

Tämän postauksen myötä aloitankin yhden naisen kampanjan: sitoudun katsomaan näyttelyt puhelin laukussa, ei kädessä. Näyttelykierroksen jälkeen voin palata niiden teosten kohdalle, jotka haluan erikseen kuvata (mikäli se on museossa sallittua). Keskittyminen, katsominen, kuunteleminen – vuoden 2017 avainsanat.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Bloggarin painajainen? Ainoaksi jäänyt kuva Sir John Soane -museosta. Pois lähtiessämme museon fasadin peitti jättimäinen rekka-auto.

Suomen Aino Aalto.

Näin itsenäisyyspäivän kynnyksellä on tapana muistella itsenäisyyden ajan suurmiehiä. Naisiakin – yhä useammin. Olkoon tämä kirjoitus omistettu yhdelle heistä.


Useita vuosia sitten kävin Aalto-säätiön arkistossa lukemassa kirjeenvaihtoa erääseen Alvar Aallon suunnittelemaan rakennuksen historiaan liittyen. Tarkoitukseni ei ollut tutkia maineikkaan arkkitehdin henkilöhistoriaa – sen ovat tehneet jo niin monet, lukuisissa julkaisuissa ja artikkeleissa.

aino-aaltoEn enää muista löysinkö mitään relevanttia omaan tutkimukseeni liittyen, mutta muistan, että kirjeenvaihdon joukossa oli yllättäen Alvar Aallon vaimon Aino Marsio-Aallon (1894–1949) poismenosta kertova lakoninen paperi: menehtynyt rintasyöpään vuonna 1949. En ollut siihen mennessä juurikaan pohtinut Aino Aallon elämää, kuten en liiemmmin Alvarinkaan, mutta arkistokäyntini jälkeen mietin usein Ainoa ja hänen elämäänsä miehensä rinnalla.

Aino palasi jälleen mieleeni, kun vierailin Alvar Aalto -museossa Jyväskylässä viikko sitten. Aiemmasta käynnistäni oli kulunut jo lähemmäs kymmenen vuotta, mutta perusnäyttely Alvar Aalto. Arkkitehti. ei ollut juurikaan muuttunut sitten viime näkemän.

Perusnäyttely on vuodelta 1998, eli miltei 20 vuotta vanha, ja aikansa kuva. Näyttely keskittyy paitsi Alvar Aallon arkitehtuuriin, myös muotoiluun. Lisäksi näyttelyssä sivutaan hänen henkilöhistoriaansa. Aallon molemmilla vaimoilla, Ainolla ja Elissa Aallolla, on tietysti oma roolinsa näyttelykertomuksessa, mutta kuten niin usein merkittävien miesten rinnalla, heidän oma kertomuksensa jää väkisinkin sivuosaan.

IMG_2879.JPG

Kaikille Aalto-faneille museo ja näyttely ovat erittäin suositeltava must-see-kohde, vaikka arkkitehtuurin ihmeet ja fantastisuus itsessään eivät tietenkään koskaan välity museonäyttelyssä samoin kuin itse kohteissa paikan päällä. Ja vaikka nautinkin tavattomasti museokäynnistä, jollain tavalla mieltä lämmitti ajatus myös siitä, että näyttely itsessään saattaa olla kohta historiaa.

img_2881

img_2882

img_2878

Jyväskylässä on käynnissä suuri kahden museon uudistus, sillä Alvar Aalto -museo ja Keski-Suomen museo saavat hienon (naisten suunnitteleman!) lisäosan, joka yhdistää nämä kaksi rakennusta toisiinsa. Rakennusprojektin osana myös museot uudistuvat. Vaikka Aino Aallolle on jo olemassa leivos, hänen elämäntyöstään on tehty näyttelyitä ja kirjoitettu New York Timesissa, hänen tarinansa on kuitenkin suomalaisille varsin tuntematon. Kun museon perusnäyttely toivottavasti uudistuu, olen varma, että näyttelyn tekijät kohtelevat Aino Marsio-Aaltoa Alvar Aallon kumppanina eri lailla kuin vielä kaksikymmentä vuotta sitten: ei niinkään vaimona, vaan ennen kaikkea arkkitehtina, muotoilijana ja Artekin toimitusjohtajana.alvar-aalto-museo-myymala

Loppuun vielä pieni vinkki Alvar Aalto -museossa kävijälle: museon näyttelyt ja erinomaisen museokaupan koluttuasi istahda kahville tai lounaalle museon mainioon ravintolaan. Kahvilan ikkunasta näet pienen sinisen talon, jonka yläkertaa Aino ja Alvar Aalto asuivat kihlauduttuaan.

aalto_talo_taidematkustaja


Aino Aallon kuva: kuvaaja tuntematon. http://www.blf.fi/artiklar/foton/1386.jpg

Voiko verkossa nauttia taiteesta?

Kenellekään ei ole enää uutinen, että internet on mullistanut taiteen katsomisen, hyödyntämisen ja jopa hankkimisen tavat. Taide-elämys voi syntyä kotisohvalla tai työmatkabussissa, melkeinpä millä välineellä tahansa. Jos laitat Googlen kuvahakuun sanat Van Gogh, saat kuitenkin varsin erilaatuisia kuvia eri lähteistä: auringonkukkia, tähtitaivaita, omakuvia – ja lopulta kuvan perunasta.

Onneksi taiteesta voi nauttia myös ilman Googlea. Muistan, kun opiskeluaikana (kun opinto-ohjelmaan vasta ilmestyi opintojakso ”verkkoaineistot”) löysin netin syövereistä The Web Gallery of Artin , jonka ulkoasu vie edelleen ajatukset 2000-luvun alkuun. Teoskuvista voi edelleen muun muassa lähettää e-kortteja sähköpostiin – ihanan nostalgista.

Moni asia on muuttunut tämän jälkeen. Nykyään kolme suosikkisaittiani virtuaaliseen taiteen kuluttamiseen ovat seuraavat:

Rijksmuseum

na%cc%88ytto%cc%88kuva-2016-11-24-kello-14-42-14

Rijksmuseumin sivusto lähentelee aika lailla täydellisyyttä esimerkkinä siitä, miten taidesisältöjä voi nykyään tarjota verkossa. Sivustolta voi paitsi hakea ja selailla sisältöjä Rijksmuseumin kokoelmista, myös ladata kuvia teoksista omaan käyttöön, printata hyvälaatuisia yksityiskohtia, tilata julisteita tai teettää vaikkapa puhelimen suojakuoren.
Rijksstudion sivuilla voit koota (tai kuratoida, kuten muotitermi kuuluu) vaikkapa oman eläin- tai tulppaaniteemaisen virtuaalikokoelman museon teoksista.

Art.uk

Art.uk on Ison-Britannian julkisten taidekokoelmien virtuaalikoti. Verkkosivustolla on yli 200 000 maalausta yli 38 000 taiteilijalta. Hakusanalla ’Raphael’ näet teoskuvat julkisissa kokoelmissa olevista Rafaelin teoksista, kuvien käyttöoikeudet (usein vapaita ei-kaupalliseen käyttöön), ja samoin kuin Rijksmuseumissa, voit tallentaa ne omaan kokoelmaasi.

Voit myös olla hyödyksi: Art Detective on aarreaitta kaikille vanhan taiteen tutkimuksesta kiinnostuneille. Olisiko sinulla tarkempaa tietoa tähän kiperään kysymykseen?

na%cc%88ytto%cc%88kuva-2016-11-24-kello-15-00-30

Louisiana Channel

na%cc%88ytto%cc%88kuva-2016-11-24-kello-15-11-13

Siinä missä Rijksmuseumin ja Art.uk:n sivustot houkuttavat enemmän vanhemman taiteen ystäviä, Louisiana Channel palvelee nykytaiteen kuluttajaa. Online-kanava tuottaa taiteilijahaastatteluja nettisukupolvelle: suurin osa käyttäjistä on alle 35-vuotiaita. Haastattelut ovat laadukkaita, kiinnostavia ja ihmeellistä kyllä, julkisella rahalla tuotettuja.

Palvelu on syntynyt tanskalaisen Louisianan modernin taiteen museon kylkiäisenä, mutta toimii sen sisällöistä erillisenä, kansainvälisenä portaalina taiteeseen. Katso vaikkapa hieno suomalaisen valokuvataiteilija Elina Brotheruksen työskentelyä esittelevä pätkä.


Entäpä sitten meillä Suomessa? Meillä ei ole Louisiana Channelin tapaista kansainvälistä videosisältöjä tuottavaa kanavaa (Serlachius-museoilla on hyvä alku), mutta esimerkiksi Kansallisgallerian virtuaaligalleriassa pääsee tutkailemaan sen kokoelmia ja hyödyntämään sen tarjoamia tietoja kuvataiteesta. Kuvataiteen sisältöjen avaaminen verkkoon on aina monen tekijän soppa, kaikkein vähiten tekijänoikeuksien kannalta.

Kuvasto ja Kansallisgalleria ovat tehneet sopimuksen, joka mahdollistaa suomalaisten taiteilijoiden teosten näyttämisen verkossa maailmanlaajuisesti. Palvelussa teoskuvia voi selailla ja katsella sekä tulostaa omaan yksityiseen käyttöön. Kansallisgallerian palvelu ei ole täydellinen, mutta se on hieno alku. Hakutoiminto on sekava, kuvien vanhanaikaiset vesileimat tökkivät ja käyttöoikeuksien pitäisi olla paremmin löydettävissä. Mutta kun alkuun pääsee, on palvelusta hyötyä esimerkiksi mainiona suomalaisen nykytaiteen tietopankkina, vaikkapa opetuksessa.

na%cc%88ytto%cc%88kuva-2016-11-24-kello-15-23-04

Kaikessa kuvankäytössä on täytyy tietenkin muistaa tekijänoikeudet: kaikki, mitä verkossa on, ei ole vapaasti käytettävissä. Netinkäyttäjän kärsivällisyys ei kuitenkaan riitä käyttöoikeuksien kaivamiseen monien sivujen takaa, joten niiden tulee olla helposti löydettävissä.

Siksi pidän paljon Kansallisgallerian Flickr-feedistä. Sieltä näet helposti, jos kuva on merkattu Public Domainiksi, eli kyseessä vapaasti yleiseen käyttöön asetettu teos. Onko Hugo Simbergin Haavoittunut enkeli suosikkiteoksiasi? Voit käyttää kuvaa samaan tapaan kuin Rijksmuseumin palvelussa nähtäviä teoksia.

Taiteesta nautitaan tietysti verkossa eri lailla kuin paikan päällä galleriassa tai museossa. Suuri osa meistä jakaa museo- tai galleriakäyntinsä sosiaalisessa mediassa, mutta nämä kuvat eivät varsinaisesti kerro niinkään teoksista kuin kokemuksesta.

Verkossa kävijä pääsee parhaimmillaan hyvin lähelle teosta, ja sen ääressä voi viettää aikaa tuntikaupalla. Kukaan ei tungeksi, räpsi kuvia tai kommentoi typeriä eikä Stendhalin syndroomakaan vaivaa.

Mutta joskus elämässä, kuten taiteessakin, täytyy ottaa riskejä ja mennä museoon.

Kuvat: kuvakaappauksia sivustoilta: Rijksmuseum, Art.uk, Louisiana Channel, Kansallisgalleria.

Suomen taiteen tarina.

Millainen on Suomen taiteen tarina ja mikä ihme oikeastaan on kansalliskokoelma? Tätä kysymystä olen pohtinut nyt parin viime kerran ajan Ateneumissa kaydessäni. Museossa on nimittäin esillä uusi kokoelmanäyttely, Suomen taiteen tarina, jossa esitellään Kansallisgallerian kokoelmaklassikoita. Näyttely ei kuitenkaan ole suomalaisten taiteilijoiden tarina, vaan mukana on myös kokoelmaan hankittuja, kansainvälisiä teoksia.

Olen sillä lailla häpeilemättömän konservatiivinen näyttelykävijä, että jos menen Lontoon National Galleryyn, odotan näkeväni Jan Van Eyckin Arnolfinien muotokuvan tai Turnerin meritaistelut. Satunnaisen matkailijan kannalta edelfeltit ja schjerfbeckit on hyvä pitää visusti esillä. Mutta entäs me suomalaiset taiteen kuluttajat, joiden kokoelma kansalliskokoelma on? Olisi hyvä, että yhteistä kulttuuriperintöämme esittelevästä näyttelystä tulisi jollain tapaa kohottunut olo.

kokoelma_ateneum_taidematkustaja

No siitähän tulee, ainakin minulle. Ripustus on upea ja näyttelylle on annettu kerrankin museon keskeisimmät tilat pääsalia myöten. Vaikka teemat ovatkin hieman ennalta arvattavia ja aika lailla perinteisiä (maisema, symbolismi, Kalevala…) niin näyttelystä ei silti tule taas nämä samat metsot ja Kullervot -fiilistä.

Näyttely avautui kahdessa osassa, ja viimein  myös modernin taiteen osuus on avoinna yleisölle. Nautin suuresti myös näyttelyn tästä puolesta ja olisin mielelläni katsonut teoksia vielä ainakin toiset kolme salia lisää. Ensimmäistä kertaa ymmärsin Aimo Kanervan maalausten hienouden ja omalaatuisen suomalaisen valon, jonka maalari on vanginnut. Ja Mauno Hartmanin Maamme-veistos, se oli järkyttävän upea. Näitä helmiä en kuvannut, mutta muutaman kuvan kuitenkin näyttelyn tästä osiosta nappasin:

ateneum_taidematkustajakain-tapper_ateneum_taidematkustajamether-borgstron_ateneum_taidematkustajayves-klein_ateneum_taidematkustaja

Keskustelua kokoelmiin päätyvistä teoksista on luultavasti käyty koko entisen Suomen Taideyhdistyksen, myöhemmän Valtion taidemuseon ja nykyisen Kansallisgallerian olemassaolon ajan. Nykytaiteen museossa Kiasmassa esillä oleva kokoelmateos, Jenni Hiltusen Grind, ja sen ympärillä vellova keskustelu osoittaa, että debattia on tarpeellista käydä edelleen. Nämä keissit ovat tietysti osa Suomen taiteen tarinaa – ja nykytaiteen teokset huomispäivän klassikoita.

Kirjoitan lähiaikoina vielä lisää ajatuksiani Kansallisgallerian kokoelmasta sekä tästä hienosta aineistojen avauksesta – sitä on odotettu.

Kuvatiedot ylhäältä alas
Yleiskuva Suomen taiteen tarina -näyttelystä / Kuva näyttelyssä olevasta videoteoskoosteesta / Kain Tapper: Valokiila (1967) / Ernst Mether-Borgström: Semafori (1968) / Yves Klein: Samothraken Nike, sininen (1968).

Saako taidetta instata?

Olin mukana keskiviikkona ArtHelsingissä järjestetyssä keskustelussa Saako taidetta instata? Keskustelu toteutettiin yhteistyössä Suomen Taiteilijaseuran kanssa ja kanssani mukana keskustelemassa olivat Kuvaston Tommi Nilsson sekä kuvataiteilja Sami Havia (instassa @samihavia).

Kuten keskustelun vetäjä, Taiteilijaseuran Miisa Pulkkinen aluksi totesi: kyllä, taidetta saa instata. Mutta millä ehdoin? Kaikki lähtee tekijänoikeuksista ja palaa tekijänoikeuksiin, ja näitä meidän kaikkien somessa pörräävien tulisi tietysti kunnioittaa. 

Aihe on vähintäänkin kinkkinen: myönnän, että itsekin olen julkaissut kuvia Instagramissa ilman kunnollista kreditointia ja veikkaan, että kaikki meistä ovat joskus tehneet niin. En ole kysynyt lupaa taiteilijalta teoskuvan julkaisemiseen, mutta lähes aina olen kysynyt luvan näyttelyissä kuvaamiseen. Joskus tuntuu, että kaikkien sääntöjen viidakossa on kerta kaikkiaan hukassa.

Taiteilijaseura ja Kuvasto kokosivatkin keskustelua varten viisi sääntöä teoskuvan somettamiseen. Näitä noudattamalla pääsee jo hyvin pitkälle:


Muutama huomio ohjeista:

  • Kohta 1: Käytännössä luvan kysyminen tarkoittaa luvan kysymistä näyttelyssä käydessäsi (koska kenelläpä meistä olisi kaikkien taiteilijoiden yhteystiedot näppärästi saatavilla). Näin ollen olisi mainiota, että näyttelyn järjestäjä olisi sopinut taiteilijan kanssa etukäteen, saako näyttelyssä kuvata ja saako kuvia julkaista somessa, ja että henkilökunta, joka on yleisön kanssa tekemisissä olisi tietoinen luvasta.
  • Kohta 2: Käsi ylös, kuka meistä on lukenut palveluiden käyttöohjeet? Niinpä.
  • Kohta 3: Tämä on helppo. Taiteilijan nimen muistaa kyllä. Teoksen nimeä ei tarvitse muistaa, mutta se on tietty kiva bonus.
  • Kohta 4: Amaro, Hudson, Clarendon? Älä filtteröi turhaan. Pientä säätöä toki voi tehdä.
  • Kohta 5: Kaupallinen käyttö on sitten kokonaan eri juttu. Ole ana yhteydessä kuvan oikeuksien omistajaan.

Jotta yhteistyö somettajien ja näyttelyiden järjestäjien välillä toimisi, olisi tärkeää että säännöt tiloissa kuvaamiseen ja kuvien jakoon olisivat selvät, kun näyttely avautuu. Pelisääntöjen ilmoittamiseen on monia keinoja: 

  • Seinäteksteissä tai näyttelyvihkosessa ilmotettaisiin selkeästi saako kuvata ja kuvia julkaista ja jos ei, sekin lukisi selvästi. 
  • Pelkkä hashtag ei riitä, sillä ainakin itse oletan sellaisen nähdessäni, että somettamiseen kannustetaan. 
  • Mikäli näyttelyssä ilmoitetaan, että kysy lupa kuvaamiseen henkilökunnalta, olisi hyvä että henkilökuntaa olisi myös olla paikalla. 

Medän blogaajien ja somettajien on hyvä myös muistaa, että museolla tai gallerialla on täysi oikeus kieltää kuvaaminen tiloissaan, eikä tästä voi loukkaantua. Harmitella kyllä voi, sillä niin hyvä hyviä markkinointiväyliä somekanavat pienien markkinointibudjettien alalla ovat. 

Asiaa tekijänoikeuksista on tulossa pian lisää, ja mikäli teillä on kysyttävää tai kommentoitavaa, laittakaa viestiä kommenttiboksiin, sähköpostiin tai Twitteriin. Keskustelu on tervetullutta! 

Ylempi kuva: Karoliina Korpilahti. Alempi kuva: Suomen Taiteilijaseura.