Pohdin jälleen museoita, kun luin Suomen Museoliiton P.S. -blogista Kimmo Levän kirjoituksen siitä, miksi museo-sanaan liitetään negatiivisia mielikuvia. Levä argumentoi, että museoalalla on imago-ongelma, joka liittyy sanaan ”museo”.
Törmäsin myös Twitterissä vanhaan New York Timesin juttuun museokokoelmien saattamisesta verkkoon, kaikille avoimesti jaettavaksi. Onko todella niin, että museo-sanalla on väljähtänyt, negatiivinen kaiku?
Tämä kävi myös mielessä tänään, kun mm. Helsingin Sanomat uutisoi ministeri Olli Rehnin todenneen (ilmeisesti jo nyt poistetussa) blogikirjoituksessaan, että Suomesta uhkaa tulla ”epäonnistuneiden ydinvoimahankkeiden ulkomuseo”. Vai onko mielleyhtymä ummehtunut ainoastaan Suomessa? Usein jää fiilis, että ulkomailla asiat tuntuvat aina olevan paremmin, mainokset isompia, markkinointi ja brändäys tehokkaampaa, ja osittain näin onkin. 
Jos näin on, mitä asialle voisi tehdä? Levä ehdottaa yhdeksi ratkaisuksi, että ”museot eivät vuonna 2016 julkaisisi ainoatakaan viestintä- ja markkinointikuvaa, jossa ei ole ihmisiä. Sama koskee myös verkkosivuja”. Toki joskus rakennus tai sen yksityiskohta voi olla tehokas. 
Entäpä kokoelmien avainteokset? Museon määritelmäkin kuuluu: ”Museo […] hankkii, säilyttää, tutkii, käyttää tiedonvälitykseen ja pitää näytteillä aineellisia ja aineettomia todisteita ihmisestä ja hänen ympäristöstään.” Jokaisessa suomalaisessa museossa on varmasti teos tai esine, jonka takana on kiinnostava tarina. Esinettä tai teosta ei toki tarvitse alentaa ”markkinointitempuille”, mutta tehokkaasti tiedotuksessa käytettynä teoksesta tulee tunnistettava. 
Tai kokoelmien avaaminen verkkoon? Deborah Ziska Washingtonin National Gallery of Artista toteaa New York Timesin haastattelussa: “I don’t think anyone thinks we’ve cheapened the image of the ‘Mona Lisa.’ People have gotten past that, and they still want to go to the Louvre to see the real thing. It’s a new, 21st-century way of respecting images” ja jatkaa ”Sharing is what museums need to learn to do.”
Verkossa avatut kokoelmat houkuttavat alkuperäisteosten tai -esineiden äärelle. Mitä tutumpi ja laajalle levinneempi kuva on, sitä helpompi kuvaa on käyttää myös omassa markkinoinnissa. Tässä ollaan onneksi otettu askel hyvään suuntaan, ja monet museot tarjoavatkin korkearesoluutioisia kuvia vapaasti käytettäviksi.
Kuitenkin esimerkiksi Kansallisgallerian sinänsä erittäin hieno ja tervetullut Taidekokoelmat verkossa -palvelu rajaa käyttöä niin, että ”verkkopalvelun sisältöjä voi ladata väliaikaisesti henkilökohtaiseen käyttöön tarkoituksena niiden selaaminen ja katselu. Sisältöjä voi tulostaa omaan yksityiseen käyttöön” (Tulostaa? Vuonna 2015?).
Ministerien ja taiteellisten johtajien yksittäiset aivoitukset kannattaa varmastikin jättää omaan arvoonsa – nykypäivän museolla on mielestäni freesi imago ja Suomesta löytyy monia onnistujia, jotka viestivät toiminnastaan erittäin onnistuneesti. Usein unohtuu, että myös ulkomailla meistä varmasti jokainen on puhallellut pölyä vitriinien päältä ja taivastellut museon huonoa löydettävyyttä.
Väittäisin, että kyse on lopulta onnistuineista tarinoista. Kun asiaa ajattelee tarkemmin, Epäonnistuineiden ydinvoimahankkeiden ulkoilmamuseo voisi olla vuosisadan elämyskohde.
