Voiko verkossa nauttia taiteesta?

Kenellekään ei ole enää uutinen, että internet on mullistanut taiteen katsomisen, hyödyntämisen ja jopa hankkimisen tavat. Taide-elämys voi syntyä kotisohvalla tai työmatkabussissa, melkeinpä millä välineellä tahansa. Jos laitat Googlen kuvahakuun sanat Van Gogh, saat kuitenkin varsin erilaatuisia kuvia eri lähteistä: auringonkukkia, tähtitaivaita, omakuvia – ja lopulta kuvan perunasta.

Onneksi taiteesta voi nauttia myös ilman Googlea. Muistan, kun opiskeluaikana (kun opinto-ohjelmaan vasta ilmestyi opintojakso ”verkkoaineistot”) löysin netin syövereistä The Web Gallery of Artin , jonka ulkoasu vie edelleen ajatukset 2000-luvun alkuun. Teoskuvista voi edelleen muun muassa lähettää e-kortteja sähköpostiin – ihanan nostalgista.

Moni asia on muuttunut tämän jälkeen. Nykyään kolme suosikkisaittiani virtuaaliseen taiteen kuluttamiseen ovat seuraavat:

Rijksmuseum

na%cc%88ytto%cc%88kuva-2016-11-24-kello-14-42-14

Rijksmuseumin sivusto lähentelee aika lailla täydellisyyttä esimerkkinä siitä, miten taidesisältöjä voi nykyään tarjota verkossa. Sivustolta voi paitsi hakea ja selailla sisältöjä Rijksmuseumin kokoelmista, myös ladata kuvia teoksista omaan käyttöön, printata hyvälaatuisia yksityiskohtia, tilata julisteita tai teettää vaikkapa puhelimen suojakuoren.
Rijksstudion sivuilla voit koota (tai kuratoida, kuten muotitermi kuuluu) vaikkapa oman eläin- tai tulppaaniteemaisen virtuaalikokoelman museon teoksista.

Art.uk

Art.uk on Ison-Britannian julkisten taidekokoelmien virtuaalikoti. Verkkosivustolla on yli 200 000 maalausta yli 38 000 taiteilijalta. Hakusanalla ’Raphael’ näet teoskuvat julkisissa kokoelmissa olevista Rafaelin teoksista, kuvien käyttöoikeudet (usein vapaita ei-kaupalliseen käyttöön), ja samoin kuin Rijksmuseumissa, voit tallentaa ne omaan kokoelmaasi.

Voit myös olla hyödyksi: Art Detective on aarreaitta kaikille vanhan taiteen tutkimuksesta kiinnostuneille. Olisiko sinulla tarkempaa tietoa tähän kiperään kysymykseen?

na%cc%88ytto%cc%88kuva-2016-11-24-kello-15-00-30

Louisiana Channel

na%cc%88ytto%cc%88kuva-2016-11-24-kello-15-11-13

Siinä missä Rijksmuseumin ja Art.uk:n sivustot houkuttavat enemmän vanhemman taiteen ystäviä, Louisiana Channel palvelee nykytaiteen kuluttajaa. Online-kanava tuottaa taiteilijahaastatteluja nettisukupolvelle: suurin osa käyttäjistä on alle 35-vuotiaita. Haastattelut ovat laadukkaita, kiinnostavia ja ihmeellistä kyllä, julkisella rahalla tuotettuja.

Palvelu on syntynyt tanskalaisen Louisianan modernin taiteen museon kylkiäisenä, mutta toimii sen sisällöistä erillisenä, kansainvälisenä portaalina taiteeseen. Katso vaikkapa hieno suomalaisen valokuvataiteilija Elina Brotheruksen työskentelyä esittelevä pätkä.


Entäpä sitten meillä Suomessa? Meillä ei ole Louisiana Channelin tapaista kansainvälistä videosisältöjä tuottavaa kanavaa (Serlachius-museoilla on hyvä alku), mutta esimerkiksi Kansallisgallerian virtuaaligalleriassa pääsee tutkailemaan sen kokoelmia ja hyödyntämään sen tarjoamia tietoja kuvataiteesta. Kuvataiteen sisältöjen avaaminen verkkoon on aina monen tekijän soppa, kaikkein vähiten tekijänoikeuksien kannalta.

Kuvasto ja Kansallisgalleria ovat tehneet sopimuksen, joka mahdollistaa suomalaisten taiteilijoiden teosten näyttämisen verkossa maailmanlaajuisesti. Palvelussa teoskuvia voi selailla ja katsella sekä tulostaa omaan yksityiseen käyttöön. Kansallisgallerian palvelu ei ole täydellinen, mutta se on hieno alku. Hakutoiminto on sekava, kuvien vanhanaikaiset vesileimat tökkivät ja käyttöoikeuksien pitäisi olla paremmin löydettävissä. Mutta kun alkuun pääsee, on palvelusta hyötyä esimerkiksi mainiona suomalaisen nykytaiteen tietopankkina, vaikkapa opetuksessa.

na%cc%88ytto%cc%88kuva-2016-11-24-kello-15-23-04

Kaikessa kuvankäytössä on täytyy tietenkin muistaa tekijänoikeudet: kaikki, mitä verkossa on, ei ole vapaasti käytettävissä. Netinkäyttäjän kärsivällisyys ei kuitenkaan riitä käyttöoikeuksien kaivamiseen monien sivujen takaa, joten niiden tulee olla helposti löydettävissä.

Siksi pidän paljon Kansallisgallerian Flickr-feedistä. Sieltä näet helposti, jos kuva on merkattu Public Domainiksi, eli kyseessä vapaasti yleiseen käyttöön asetettu teos. Onko Hugo Simbergin Haavoittunut enkeli suosikkiteoksiasi? Voit käyttää kuvaa samaan tapaan kuin Rijksmuseumin palvelussa nähtäviä teoksia.

Taiteesta nautitaan tietysti verkossa eri lailla kuin paikan päällä galleriassa tai museossa. Suuri osa meistä jakaa museo- tai galleriakäyntinsä sosiaalisessa mediassa, mutta nämä kuvat eivät varsinaisesti kerro niinkään teoksista kuin kokemuksesta.

Verkossa kävijä pääsee parhaimmillaan hyvin lähelle teosta, ja sen ääressä voi viettää aikaa tuntikaupalla. Kukaan ei tungeksi, räpsi kuvia tai kommentoi typeriä eikä Stendhalin syndroomakaan vaivaa.

Mutta joskus elämässä, kuten taiteessakin, täytyy ottaa riskejä ja mennä museoon.

Kuvat: kuvakaappauksia sivustoilta: Rijksmuseum, Art.uk, Louisiana Channel, Kansallisgalleria.

Mainokset

Millainen on Reilu blogi?

salmenkivi_maiju

Visuaalisen alan taiteilijoiden tekijänoikeusjärjestö Kuvasto ponkaisi pystyyn Reilu blogi -kampanjan, joka kiinnittää huomiota tekijänoikeuksiin ja hyviin kuvankäyttötapoihin – erityisesti verkkoympäristössä.

Tekijänoikeudethan aiheuttavat päänvaivaa niin ammattilaisten kuin sunnuntaikuvaajienkin keskuudessa. Millaisia kuvia saan julkaista ja missä? Pitääkö minun mainita teoksen tekijän nimi? Entä teoksen nimi? Ja ne palvelujen käyttöoikeudet, miten niiden kanssa toimitaan? Bloggasin asiasta jo aiemmin, kun kävin keskuvasto_reilu_blogi_logo_pyo%cc%88rea%cc%88_vihrea%cc%88-248x248kustelemassa aiheesta ArtHelsinki-taidemessuilla otsikolla Saako taidetta instata?

Reilu blogi -kampanjan myötä pureudun aiheeseen vielä syvemmin. Juttua on tulossa paitsi tekijänoikeuksista, myös Kansallisgallerian kokoelmasta sekä siitä, mitä on avoin kulttuuridata.

Ennen sitä voit käydä lukemassa lisää kampanjasta osoitteesta www.reilublogi.fi. Sivulta löydät näppärästi myös hyvän kuvankäyttötavan suositukset.

Ja bloggaajat, luonnollisesti haastan teidät mukaan: ota käyttöön Reilu blogi -tunniste, ohjeet lataamiseen löydät kampanjasivulta.


Kuva: Maiju Salmenkivi: The Waterway, 2011. Kansallisgalleria / Pirje Mykkänen. Kuvankäyttöoikeus on saatu vastineeksi yhteistyöstä Kuvasto ry:n kanssa.
Kansallisgallerian virtuaaligalleria löytyy osoitteesta kokoelmat.fng.fi/app.

Suomen taiteen tarina.

Millainen on Suomen taiteen tarina ja mikä ihme oikeastaan on kansalliskokoelma? Tätä kysymystä olen pohtinut nyt parin viime kerran ajan Ateneumissa kaydessäni. Museossa on nimittäin esillä uusi kokoelmanäyttely, Suomen taiteen tarina, jossa esitellään Kansallisgallerian kokoelmaklassikoita. Näyttely ei kuitenkaan ole suomalaisten taiteilijoiden tarina, vaan mukana on myös kokoelmaan hankittuja, kansainvälisiä teoksia.

Olen sillä lailla häpeilemättömän konservatiivinen näyttelykävijä, että jos menen Lontoon National Galleryyn, odotan näkeväni Jan Van Eyckin Arnolfinien muotokuvan tai Turnerin meritaistelut. Satunnaisen matkailijan kannalta edelfeltit ja schjerfbeckit on hyvä pitää visusti esillä. Mutta entäs me suomalaiset taiteen kuluttajat, joiden kokoelma kansalliskokoelma on? Olisi hyvä, että yhteistä kulttuuriperintöämme esittelevästä näyttelystä tulisi jollain tapaa kohottunut olo.

kokoelma_ateneum_taidematkustaja

No siitähän tulee, ainakin minulle. Ripustus on upea ja näyttelylle on annettu kerrankin museon keskeisimmät tilat pääsalia myöten. Vaikka teemat ovatkin hieman ennalta arvattavia ja aika lailla perinteisiä (maisema, symbolismi, Kalevala…) niin näyttelystä ei silti tule taas nämä samat metsot ja Kullervot -fiilistä.

Näyttely avautui kahdessa osassa, ja viimein  myös modernin taiteen osuus on avoinna yleisölle. Nautin suuresti myös näyttelyn tästä puolesta ja olisin mielelläni katsonut teoksia vielä ainakin toiset kolme salia lisää. Ensimmäistä kertaa ymmärsin Aimo Kanervan maalausten hienouden ja omalaatuisen suomalaisen valon, jonka maalari on vanginnut. Ja Mauno Hartmanin Maamme-veistos, se oli järkyttävän upea. Näitä helmiä en kuvannut, mutta muutaman kuvan kuitenkin näyttelyn tästä osiosta nappasin:

ateneum_taidematkustajakain-tapper_ateneum_taidematkustajamether-borgstron_ateneum_taidematkustajayves-klein_ateneum_taidematkustaja

Keskustelua kokoelmiin päätyvistä teoksista on luultavasti käyty koko entisen Suomen Taideyhdistyksen, myöhemmän Valtion taidemuseon ja nykyisen Kansallisgallerian olemassaolon ajan. Nykytaiteen museossa Kiasmassa esillä oleva kokoelmateos, Jenni Hiltusen Grind, ja sen ympärillä vellova keskustelu osoittaa, että debattia on tarpeellista käydä edelleen. Nämä keissit ovat tietysti osa Suomen taiteen tarinaa – ja nykytaiteen teokset huomispäivän klassikoita.

Kirjoitan lähiaikoina vielä lisää ajatuksiani Kansallisgallerian kokoelmasta sekä tästä hienosta aineistojen avauksesta – sitä on odotettu.

Kuvatiedot ylhäältä alas
Yleiskuva Suomen taiteen tarina -näyttelystä / Kuva näyttelyssä olevasta videoteoskoosteesta / Kain Tapper: Valokiila (1967) / Ernst Mether-Borgström: Semafori (1968) / Yves Klein: Samothraken Nike, sininen (1968).

Epäonnistuneiden ydinvoimahankkeiden ulkoilmamuseo.

Pohdin jälleen museoita, kun luin Suomen Museoliiton P.S. -blogista Kimmo Levän kirjoituksen siitä, miksi museo-sanaan liitetään negatiivisia mielikuvia. Levä argumentoi, että museoalalla on imago-ongelma, joka liittyy sanaan ”museo”.

Törmäsin myös Twitterissä vanhaan New York Timesin juttuun museokokoelmien saattamisesta verkkoon, kaikille avoimesti jaettavaksi. Onko todella niin, että museo-sanalla on väljähtänyt, negatiivinen kaiku?

Tämä kävi myös mielessä tänään, kun mm. Helsingin Sanomat uutisoi ministeri Olli Rehnin todenneen (ilmeisesti jo nyt poistetussa) blogikirjoituksessaan, että Suomesta uhkaa tulla ”epäonnistuneiden ydinvoimahankkeiden ulkomuseo”. Vai onko mielleyhtymä ummehtunut ainoastaan Suomessa? Usein jää fiilis, että ulkomailla asiat tuntuvat aina olevan paremmin, mainokset isompia, markkinointi ja brändäys tehokkaampaa, ja osittain näin onkin. tate modern lontoo taidematkustaja Jos näin on, mitä asialle voisi tehdä? Levä ehdottaa yhdeksi ratkaisuksi, että ”museot eivät vuonna 2016 julkaisisi ainoatakaan viestintä- ja markkinointikuvaa, jossa ei ole ihmisiä. Sama koskee myös verkkosivuja”. Toki joskus rakennus tai sen yksityiskohta voi olla tehokas. guggenheim new york taidematkustaja Entäpä kokoelmien avainteokset? Museon määritelmäkin kuuluu: ”Museo […] hankkii, säilyttää, tutkii, käyttää tiedonvälitykseen ja pitää näytteillä aineellisia ja aineettomia todisteita ihmisestä ja hänen ympäristöstään.” Jokaisessa suomalaisessa museossa on varmasti teos tai esine, jonka takana on kiinnostava tarina. Esinettä tai teosta ei toki tarvitse alentaa ”markkinointitempuille”, mutta tehokkaasti tiedotuksessa käytettynä teoksesta tulee tunnistettava. Jeff Koons taidematkustaja Tai kokoelmien avaaminen verkkoon? Deborah Ziska Washingtonin National Gallery of Artista toteaa New York Timesin haastattelussa: “I don’t think anyone thinks we’ve cheapened the image of the ‘Mona Lisa.’ People have gotten past that, and they still want to go to the Louvre to see the real thing. It’s a new, 21st-century way of respecting images” ja jatkaa ”Sharing is what museums need to learn to do.”

Verkossa avatut kokoelmat houkuttavat alkuperäisteosten tai -esineiden äärelle. Mitä tutumpi ja laajalle levinneempi kuva on, sitä helpompi kuvaa on käyttää myös omassa markkinoinnissa. Tässä ollaan onneksi otettu askel hyvään suuntaan, ja monet museot tarjoavatkin korkearesoluutioisia kuvia vapaasti käytettäviksi.

Kuitenkin esimerkiksi Kansallisgallerian sinänsä erittäin hieno ja tervetullut Taidekokoelmat verkossa -palvelu rajaa käyttöä niin, että ”verkkopalvelun sisältöjä voi ladata väliaikaisesti henkilökohtaiseen käyttöön tarkoituksena niiden selaaminen ja katselu. Sisältöjä voi tulostaa omaan yksityiseen käyttöön” (Tulostaa? Vuonna 2015?).

Ministerien ja taiteellisten johtajien yksittäiset aivoitukset kannattaa varmastikin jättää omaan arvoonsa – nykypäivän museolla on mielestäni freesi imago ja Suomesta löytyy monia onnistujia, jotka viestivät toiminnastaan erittäin onnistuneesti. Usein unohtuu, että myös ulkomailla meistä varmasti jokainen on puhallellut pölyä vitriinien päältä ja taivastellut museon huonoa löydettävyyttä.

Väittäisin, että kyse on lopulta onnistuineista tarinoista. Kun asiaa ajattelee tarkemmin, Epäonnistuineiden ydinvoimahankkeiden ulkoilmamuseo voisi olla vuosisadan elämyskohde.