In altre parole – kielestä ja kirjoittamisesta.

venice_taidematkustaja

Edelliset kirjajuttuni (täällä ja täällä) ovat esitelleet omaan lukemiseeni vähintäänkin epätodennäköisiä kirjasuosikkeja. Tämänkertainen teos onkin sitten juuri sellainen, jonka lukemista odotin kuumeisesti.

Jhumpa Lahiri on yksi suosikkikirjailijoistani. Kauniita ja täynnä merkityksiä olevia virkkeitä kutova kirjailija, jonka teokset käsittelevät sukupolvien välisiä suhteita, paikan merkitystä ja kieltä. Olin kuuntelemassa Lahiria parisen vuotta sitten Akateemisen kirjakaupan kohtaamispaikalla hänen edellisen romaaninsa, Tulvaniitty, tiimoilta. Kirjailija kertoi haastattelussa muuttaneensa Roomaan, jossa asui nyt perheensä kanssa. Samassa yhteydessä hän kertoi valmistelevansa ensimmäistä italian kielistä kirjaansa. Siis italiaksi alun alkaenkin kirjoitettua. Tulvaniitty vielä poltteli lukemattomana kädessä, ja odotin jo uutta teosta.

Vihdoin ja viimein In altre parole ilmestyi, ja mieheni toi kirjan minulle Roomasta. Tiedätte varmasti tunteen, joka tulee kun kauan odotettu kirja on kädessä ja vain odottaa sopivaa hetkeä päästäkseen lukemaan, kaikessa rauhassa, keskeytyksettä. Vauva-arjessa tätä hetkeä joutui hieman odottamaan, mutta lopulta pääsin kirjan kimppuun ja luin kappale kerrallaan, nautiskellen, hitaasti (siksikin, että luin italiaksi).

Teoksessa Lahiri kertoo suhteestaan italian kieleen. Hän kertoo, miten matkustaa Firenzeen vuonna 1994 pieni sanakirja taskussaan ja tuntee miten kieli on jo elänyt hänen sisällään, vaikka kuulee sitä kuunnolla omassa ympäristössään ensimmäistä kertaa. Colpo di fulmine, love at first sight, hän kuvaa.

Palattuaan Yhdysvaltoihin Lahiri haluaa opiskella kieltä. Kuluu vuosia, eri opettajien kanssa, eri kursseilla; tulee uusia matkoja Italiaan. Lopulta perhe päättää muuttaa Roomaan. Alku on tuskaista: lapset eivät viihdy, kaupunki on elokuussa tyhjä paikallisista ja samaan aikaan täynnä turisteja. Mikään ei toimi, kaikki on vierasta. Lahiri alkaa kirjoittaa päiväkirjaa, italiaksi. Lopulta syntyy ensimmäinen novelli, joka on myös osa tätä kirjaa.

Mikä on suhde, joka syntyy meidän itsemme ja erityisesti aikuisiällä (itse) valitun vieraan kielen välille? Tunnistan täsmälleen Lahirin colpo di fulminen, italian kieleen ihastumisen. Jollekin muulle se voi olla ranska, espanja tai vaikka japani. Kielellä ei ole merkitystä, vain sillä tunteella, että tämä on minun kieleni.

Tämän suhteen Lahiri kuvaa äärimmäisen hienostuneesti, tarkkaan ja uskomattoman kauniisti. Hän kuvaa suhteensa englannin ja italian välillä venetsialaisina siltoina – kaupunkina, jossa ei voi mennä minnekään ylittämättä siltoja, yhä uudelleen ja uudelleen. Italian kirjoittaminen on Lahirille kuin siltojen ylittämistä: englanti, kuten vesi, virtaa jalkojen alla vapaasti, ilman esteitä, kun taas maan päällä raahustaminen on siltojen ylittämistä, umpikujia, labyrintteja.

IMG_0007Suosittelen kirjaa kaikille, joilla on rakkaussuhde muuhun kuin äidinkieleensä. Matkakertomus kirja ei ole, eikä sellaisenaan kuvaa elämää Italiassa. Kiinnostavaa on, että Lahiri ei itse kääntänyt kirjaansa englanniksi, vaan sen käänsi myös Elena Ferranten Napoli-sarjan kääntänyt Ann Goldstein. Esimerkiksi Audiblesta ladattavan äänikirjan voi kuunnella sekä englanniksi että italiaksi Lahirin lukemana.

 

Mainokset

Skyfaring – matkakirja lentämisestä.

skyfaring_taidematkustaja

Matkakirjallisuus on ihana kirjallisuuden genre. Hyvä matkakirjailija kertoo kohteestaan syvällisemmin ja monivivahteisemmin kuin matkaoppaat, joista niistäkin monet ovat usein kivaa luettavaa.

Törmäilin eräänä päivänä Akateemisen kirjakaupan matkakirjaosastolla etsiessäni Ella Kannisen Toskana-kirjaa. En löytänyt sitä (on kuulemma niiiiiin hurjan suosittu), mutta huomasin Mark Vanhoenackerin Skyfaring-kirjan. Olin innoissani. Muistin saman tien lukeneeni Vanhoenackerin hienon vastauksen Intelligent Life -lehden kysymykseen ”What’s the best time of the day” ja ajatelleeni, että no jopas on hieno ja runollinen vastaus liikennelentokoneen lentäjältä. Noh, onhan se tietysti, jos sattuu olemaan myös kirjailija.

Skyfaring on matkakirja, joka ei kerro määränpäästä, vaan itse matkanteosta. Matkasta ja työstä taivaalla – erityisesti pitkillä mannertenvälisillä lennoilla – mutta myös matkasta lentäjäksi. Ennen lentäjänuraansa Vanhoenacker opiskeli Afrikan historiaa Nairobissa ja työskenteli management consultant -tehtävissä Bostonissa, kunnes haki haaveammattiinsa, lentäjäkoulutukseen British Airwaysille. (Mikäli harkitset alanvaihtoa, toiminee kirja hurjana inspiraationa).

Matkustajalle, jolle lentomatka on aina se reissun pakollinen tylsyys (ja tietysti aika epäekologista), on käsittämätöntä, millainen page-turner Skyfaring on. Vanhoenacker kirjoittaa paitsi itse lentämisestä (hän lentää 747:ää), myös taivaasta, pilvistä, maantieteestä, taivaalla navigoinnista ja place lagiksi kutsumastaan tunteesta, joka syntyy kun hetki sitten oli toisella puolella maapalloa ja nyt jo Hongkongissa, Tokiossa, San Paolossa tai missä tahansa. Pää ei pysy mukana, kun nykyaikainen lentomatkustaminen tekee nopean siirtymisen paikasta toiseen mahdolliseksi:

I struggle for means to measure out the human scale of these journeys. The task gets harder, not easier, the more I fly. Sometimes after a long flight I reach my hotel room, and close my eyes, and I’m hit by the silence of being alone for the first time in thousands of miles, and I don’t know how many faces I’ve seen since my day began, since the sun rose in whatever city I happened to wake up in that morning. I am certain that on most work days I see more people than many of my ancestors saw in entire lifetime.

Lentokoneen tekniikasta kiinnostuneille kirja tarjonnee mukavia herkkupaloja, mutta Vanhoenacker ei karkoita maallikkolukijaansa liioilla detaljeilla. On hienoa lukea siipien toiminnasta niin hyvin kuvattuna, että ainakin teoriassa ymmärrän, miten kone lentää. Kirja onkin ollut hurjan suosittu ainakin Isossa-Britanniassa, ja käännöksiä on tehty jo useammille kielille. Suomeksi? Toivottavasti jossain vaiheessa. (edit: Teos julkaisee kirjan syksyllä 2016 nimellä Ilmojen halki – jee!)

Jokaiselle, joka vaatii ikkunapaikan koneessa, on kirja ehdottoman suositeltavaa luettavaa. Meille, jotka viihdymme mieluummin käytäväpaikalla johonkin viihdykkeeseen uppoutuneena, tarjoaa Skyfaring ikkunapaikan kotisohvalta ja innostaa bookkaamaan sellaisen myös koneeseen seuraavalla reissulla.

Kirjavuosi alkuun – Yksin.

Lukeminen on paras harrastus: se on edullista, sitä voi tehdä omalla sohvalla ja kirjan avulla pääsee aina uusiin maailmoihin. Tämä on tietysti jo vanha totuus, mutta mitä tehdä, kun lukuharrastukselle ei löydykään samalla tavalla aikaa kuin aiemmin? Kirjat täytyy valikoida entistä tarkemmin. Kuluneen syksyn aikana olen lukenut vähemmän kuin koskaan ja vähemmän omalla sohvalla kuin ikinä aiemmin. Olen lukenut oikeastaan vain muualla: ratikassa, metrossa, bussissa, junassa, neuvolan odotushuoneessa, saunan pukuhuoneessa ja kahvilassa. Ja luettuja kirjoja – niitä on vähän.

Tämä tietysti aiheuttaa kohtuuttomia paineita: kun aikaa lukemiselle on niukemmin, mitä lukea? Onneksi tartuin tapojeni vastaisesti kotimaiseen uutuuskirjaan, Karo Hämäläisen Paavo Nurmi -romaaniin Yksin.

Paavo_Nurmi_at_the_1920_Olympic_trials

Ennen kirjaa en ollut juurikaan ajatellut Paavo Nurmea. Tiedättehän: kymmenen markan seteli, Wäinö Aaltosen veistos ja Helsingin olympiatulen sytyttäminen. Siinäpä se. Nurmen tarina ei ole koskettanut sukupolveani samalla lailla kuin luultavasti esimerkiksi vanhempiemme sukupolvea puhumattakaan isovanhemmistani.

Teos ei ole urheilukirja (vaikka se onkin ehdolla vuoden urheilukirjaksi), joten pelko pois, me kaikki kukkahattuilijat. Se on kuvaus härkäpäisestä, katkerasta ja yksinäisestä miehestä, ja sellaisena kerrassaan loistava. Nurmi näyttäytyy paikoin jopa vastenmielisenä äärimmäisessä tinkimättömyydessään. Samalla se on kuvaus 1900-luvun Suomesta: köyhyydestä, lamasta ja nousukaudesta.

Kirjassa on myös ehkä surullisin lukemani rakkaustarina – niin ankea, että se ei oikeastaan edes ole rakkaustarina. Onko se totta vai ei, sillä ei oikeastaan ole mitään merkitystä. Ja Hämäläisen tyyli kirjoittaa, se on timanttia. Kirjassa ei ole ainoatakaan turhaa sanaa eikä virkettä.

On kummallista, että tämä kirja ei ole saanut enempää huomiota saati palkintoja (vaikkei palkinto tietenkään ole missään määrin hyvän kirjallisuuden mittari). Olisin suonut kirjalle enemmän julkisuutta. Edellisen kerran olen päässyt historiallisen henkilön nahkojen sisään yhtä tehokkaasti Rakel Liehun Helene Schjerfbeck -romaanin myötä.

Paavo Nurmen lapsuuden kotitalo ja kotimuseo sijaitsee Turussa Jarrumiehenkadulla ja on avoinna yleisölle yhtenä ainoana päivänä vuodessa.
Turhaa, olisi Nurmi luultavasti todennut.

Elämä on testi, jossa punnitaan, kuka kestää. Pärjäsin seitsemän vuosikymmentä.
En minä huonosti pärjännyt. Epäonnistuin.

 


Kuva: Wikimedia Commons https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Paavo_Nurmi_at_the_1920_Olympic_trials.jpg