Rukinlapoja ja deittailua – vastakkainasettelusta viestintään?

na%cc%88ytto%cc%88kuva-2016-10-21-kello-14-39-28

Kulttuurihistoriallisista museoista ja nykypäivän vaatimuksista on jälleen puhuttu mediassa, tällä kertaa Ylen eri kanavissa. Ensin Ylen uutisissa todettiin, että museoilta vaaditaan nykyään elämyksiä. Sen jälkeen Otso Kantokorpi vaati kolumnissaan kunniaa rukinlavoille. Uusimpana käänteenä professori Janne Vilkuna nosti Tampereen Suomen museopääkaupungiksi juuri innovatiivisuuden ja dynaamisuuden ansiosta.

Kumpi sitten on parempi lähestymistapa, rukinlavat vai virtuaalisuus ja deitti-illat? Ensinnäkin rinnastus itsessään on tietysti hölmö; ei Kantokorpi eikä varmasti kukaan museoammattilainenkaan ajattele näin mustavalkoisesti. Keskustelussa on kuitenkin kyse hankalammasta asiasta, nimittäin selviytymisestä. Jotta museo voi pysyä hengissä ja olemassa, on asiakkaan löydettävä museoon.

Itse veikkaan, että moni museokävijä ei välttämättä tunnista museoiden ydintehtävää, eli kulttuuriperinnön tallentamista ja tutkimista, tai hahmota sitä, että tämä ydintehtävä tuodaan yleisölle usein näkyväksi näyttelyiden avulla.

Juuri näyttelyihinhän museokävijä tulee oppimaan, kokemaan elämyksiä, hiljentymään, rentoutumaan vapaaehtoisesti tai pakotettuna (opettaja/vanhempi/puoliso/matkaopas), mutta usein loppujen lopuksi innostuneena. Ja näin tapahtuu yhä uudelleen ja uudelleen, koska ihmisiä kiinnostaa paitsi oma, myös itselle vieraiden kulttuuripiirien menneisyys sekä tarinat, tehdäänpä ne sitten kiinnostavasti näkyväksi rukinlapojen tai 3D-lasien avulla.

Museoissa – niiden kokoelmissa ja näyttelyissä – on ihmeellisiä, superkiinnostavia asioita. Se ei ole museoiden ongelma. Ongelma on usein viestinnässä.

Hyvin usein museon suurelle yleisölle suunnattu viestintä keskittyy vain näyttelyn epämääräiseen kuvailuun. Melkeinpä aina saa lukea, että näyttely johdattaa jonkinlaisiin maailmoihin, esineet käyvät vuoropuhelua tai kommentoivat jotain ilmiötä. Aivan kuin ne lepäisivät jollain tapaa todellisuudesta tai tästä päivästä irrallisina vitriineissään.

Harvoin kerrotaan itse prosessista: miten näyttely on syntynyt, millaista työtä sen eteen on tehty, miten amanuenssia on jännittänyt, kun hän on saanut käsiinsä kiinnostavan esineen (olkoon se sitten rukinlapa, luu, koru, valokuva tai vaikkapa pirtanauha) tai miten erityinen matka (enkä tarkoita tässä konkreettisia kuljetukseen liittyviä detaljeja) näyttelyssä olevalla esineellä saattaa olla takanaan ennen vitriiniin päätymistä. Nämä seikat saatetaan kertoa näyttelyteksteissä, mutta ne eivät auta saamaan kävijää ensin museoon sisälle.

Jos kävijän saa houkuteltua museoon ja näyttelyyn oheistapahtumalla, niin mikäpä siinä – se ei vähennä näyttelyn ja siihen panostetun työn arvoa. Vieläkin enemmän paukkuja voisi kuitenkin laittaa viestin hiomiseen: kertoa siitä mitä juuri tämä museo tekee, missä se on maailman paras, tai vähintääkin erinomainen ja miten kiinnostavat kokoelmat sillä on. Ne samat, joista on rakennettu juuri tämä ainutlaatuinen näyttely, joka on pakko nähdä.

Kuva: Kuvakaappaus Ylen verkkosivujen jutusta.

 

 

 

Mainokset

Epäonnistuneiden ydinvoimahankkeiden ulkoilmamuseo.

Pohdin jälleen museoita, kun luin Suomen Museoliiton P.S. -blogista Kimmo Levän kirjoituksen siitä, miksi museo-sanaan liitetään negatiivisia mielikuvia. Levä argumentoi, että museoalalla on imago-ongelma, joka liittyy sanaan ”museo”.

Törmäsin myös Twitterissä vanhaan New York Timesin juttuun museokokoelmien saattamisesta verkkoon, kaikille avoimesti jaettavaksi. Onko todella niin, että museo-sanalla on väljähtänyt, negatiivinen kaiku?

Tämä kävi myös mielessä tänään, kun mm. Helsingin Sanomat uutisoi ministeri Olli Rehnin todenneen (ilmeisesti jo nyt poistetussa) blogikirjoituksessaan, että Suomesta uhkaa tulla ”epäonnistuneiden ydinvoimahankkeiden ulkomuseo”. Vai onko mielleyhtymä ummehtunut ainoastaan Suomessa? Usein jää fiilis, että ulkomailla asiat tuntuvat aina olevan paremmin, mainokset isompia, markkinointi ja brändäys tehokkaampaa, ja osittain näin onkin. tate modern lontoo taidematkustaja Jos näin on, mitä asialle voisi tehdä? Levä ehdottaa yhdeksi ratkaisuksi, että ”museot eivät vuonna 2016 julkaisisi ainoatakaan viestintä- ja markkinointikuvaa, jossa ei ole ihmisiä. Sama koskee myös verkkosivuja”. Toki joskus rakennus tai sen yksityiskohta voi olla tehokas. guggenheim new york taidematkustaja Entäpä kokoelmien avainteokset? Museon määritelmäkin kuuluu: ”Museo […] hankkii, säilyttää, tutkii, käyttää tiedonvälitykseen ja pitää näytteillä aineellisia ja aineettomia todisteita ihmisestä ja hänen ympäristöstään.” Jokaisessa suomalaisessa museossa on varmasti teos tai esine, jonka takana on kiinnostava tarina. Esinettä tai teosta ei toki tarvitse alentaa ”markkinointitempuille”, mutta tehokkaasti tiedotuksessa käytettynä teoksesta tulee tunnistettava. Jeff Koons taidematkustaja Tai kokoelmien avaaminen verkkoon? Deborah Ziska Washingtonin National Gallery of Artista toteaa New York Timesin haastattelussa: “I don’t think anyone thinks we’ve cheapened the image of the ‘Mona Lisa.’ People have gotten past that, and they still want to go to the Louvre to see the real thing. It’s a new, 21st-century way of respecting images” ja jatkaa ”Sharing is what museums need to learn to do.”

Verkossa avatut kokoelmat houkuttavat alkuperäisteosten tai -esineiden äärelle. Mitä tutumpi ja laajalle levinneempi kuva on, sitä helpompi kuvaa on käyttää myös omassa markkinoinnissa. Tässä ollaan onneksi otettu askel hyvään suuntaan, ja monet museot tarjoavatkin korkearesoluutioisia kuvia vapaasti käytettäviksi.

Kuitenkin esimerkiksi Kansallisgallerian sinänsä erittäin hieno ja tervetullut Taidekokoelmat verkossa -palvelu rajaa käyttöä niin, että ”verkkopalvelun sisältöjä voi ladata väliaikaisesti henkilökohtaiseen käyttöön tarkoituksena niiden selaaminen ja katselu. Sisältöjä voi tulostaa omaan yksityiseen käyttöön” (Tulostaa? Vuonna 2015?).

Ministerien ja taiteellisten johtajien yksittäiset aivoitukset kannattaa varmastikin jättää omaan arvoonsa – nykypäivän museolla on mielestäni freesi imago ja Suomesta löytyy monia onnistujia, jotka viestivät toiminnastaan erittäin onnistuneesti. Usein unohtuu, että myös ulkomailla meistä varmasti jokainen on puhallellut pölyä vitriinien päältä ja taivastellut museon huonoa löydettävyyttä.

Väittäisin, että kyse on lopulta onnistuineista tarinoista. Kun asiaa ajattelee tarkemmin, Epäonnistuineiden ydinvoimahankkeiden ulkoilmamuseo voisi olla vuosisadan elämyskohde.

Museo = nykypäivän katedraali?

Taidematkustaja viettää pienimuotoista kesälomaa reissaten ympäri Suomea, mutta onneksi reissunkin päällä ehtii Twitteriin: Ateneumin museonjohtaja Susanna Pettersson (@SusannaPetterss) linkkasi tililleen BBC Culturen jutun Why museums are the new churches, josta ainakin allekirjoittanut tunnisti itsensä.

Jutussa toimittaja Jason Farago kysyy ”who are these new churches’ parishioners, and what sort of worship is going on?”. On nimittäin niin, että yhä useammat suunnittelevat kaupunkilomansa museoiden, gallerioiden ja kulttuurinähtävyyksien mukaan, ja vielä useammin niin, että museoon mennään tietyn näyttelyn perässä. Matisse-näyttely Tate Modernissa saattaa hyvinkin olla riittävä syy tehdä viikonloppureissu Lontooseen tai uusittu Neues Museum on nyt vain kertakaikkiaan nähtävä.

Itse reissasin viime keväänä ystäväni kanssa Haagin Mauritshuisiin katsomaan Carel Fabritiuksen maalausta Het puttertje, Donna Tarttin kuuluisaksi tekemän romaanin, The Goldfinchin (Tikli), innostamana.

goldfinch_mauritshuis

Totuuden nimissä on sanottava, että vaikka maalaus on mitä hurmaavin, on Mauritshuisin kiistaton tähti kuitenkin edelleen Vermeerin Tyttö ja helmikorvakoru. Kaunokirjallsuus on tässä tapauksessa antanut mukavasti nostetta pienelle, hienolle kokoelmalle. Nykypäivän pyhiinvaellusreissu täytti odotukset – Mauritshuisin huolellisesti restauroidun rakennuksen ja kokoelman edessä oli varsin helppo huumailla. Ja kun kerta siellä päin oltiin, kuka nyt uusitun Rijksmuseumin tai Stedelijkin jättäisi välistä?

Amsterdam Rijksmuseum

Kuten Guggenheim Helsinki -projektin tapauksessa on nähty, uudet museohankkeet nojaavat vahvasti arkkitehtuuriin, kuten Faragokin argumentoi. Mutta ilman hyviä sisältöjä upeinkin rakennus jää ontoksi kuoreksi. Ja vaikka museon kokoelma olisi kuinka hieno, huonosti kuratoitu näyttely jättää kävijän kylmäksi. Palvonta onnistuu vain, jos seurakuntalainen on vakuuttunut sisällöistä ja sanomasta.

Omalla listallani seuraavia pakko-nähdä-kohteita voisivat olla ainakin New Yorkin uusi Whitney-museo, edellisessä postauksessa mainittu Tenement Museum sekä Tallinnan Lennusadam, jonne en ole vieläkään ehtinyt.

Lähimaastosta vinkkaan kuitenkin kolme oivallista kohdetta reilun kilometrin säteellä, mikäli kesäreissu suuntautuu Turkuun: Turun taidemuseon Riviera-näyttelyn, Aboa Vetus & Ars Novan Turku Biennaalin sekä Wäinö Aaltosen museon Heikki Marila -retrospektiivin. Erityisesti Marilan kahdeksanmetrisen, museon veistossalin itäseinälle ripustetun Viimeinen tuomio -maalauksen äärellä on hyvä pohtia vaikkapa niitä nykypäivän pyhiinvaeltajia.

Ylempi kuva: Carel Fabritius: Het Putterje, 1654. Kuva Mauritshuisin web-sivulta, josta kuvan saa ladata maksutta omaan, epäkaupalliseen käyttöön.