Yhden naisen kampanja.

Terveisiä Lontoosta! Kaupungissa vietetystä pitkästä viikonlopusta olikin jo maistiaisia nähtävillä Taidematkustajan Instassa. Valtaisaa näyttely- tai museokierrosta en suorittanut – tällä kertaa aikaa oli varattu enemmän musikaaleille, elokuville ja herkuttelulle.

Yhden museon sain kuitenkin ruksattua museum bucket listiltäni – nimittäin Sir John Soanen kotimuseon. Tämän lisäksi kävin uudessa Tate Modernissa, sen uusi lisärakennus Switch House oli tietysti nähtävä.

Molemmat kohteet olivat hienoja ja ehdottoman suositeltavia Lontoon-kävijälle. Yhtä asiaa jäin kuitenkin pohtimaan vierailujen jälkeen.

Screenshot 2017-01-26 18.53.35.png

Tatessa törmäsin, tai oikeastaan havahduin, ilmiöön, jota en ole aiemmin ajatellut sen kummemmin. Mennessäni Mark Rotkon Seagram Murals -huoneeseen siellä oli viisi muuta ihmistä. He istuivat huoneen keskellä olevilla penkeillä eikä kukaan katsonut huoneessa olevia teoksia. Kaikki tuijottivat puhelintaan.

Olin närkästynyt.

En olisi luultavasti kiinnittänyt asiaan mitään huomiota ellen olisi juuri hetkeä aiemmin vaahdonnut seuralaiselleni, miten juuri tässä huoneessa juuri nämä teokset luovat lähes uskonnollisen kokemuksen (Dramaattista? Ehdottomasti.).

Miksi oikeastaan närkästyin? Tietysti käytän itsekin puhelinta museossa. Kuvaamiseen, netin selailuun (usein ilmainen, toimiva verkko ulkomailla), instaamiseen. Miksi ihmeessä mieleni teki yhtäkkiä kiljaista, että katsokaa ympärilenne! Katsokaa näitä suklaan, burgundin, luumun, hiilen ja tuhkan sävyjä!? Syytän Rothkoa.

Kaiken ytimessä on kuitenkin kysymys: keskitymmekö mihinkään älypuhelin kädessämme? Onko meillä enää taitoa vain katsoa?

Seuraavana päivänä suuntasimme Sir John Soane -museoon. Ovella lukee: valokuvaus kielletty. Ystävällinen opas selittää miksi ja lisää, että puhelimet olisi hyvä myös sulkea, koska näin taataan museon ainutlaatuisen tunnelman säilyminen.

Aluksi olin hieman harmissani – olin kuitenkin suunnitellut tekeväni postauksen blogiin museosta. Kesken kierroksen huomasin oppaan olleen tietysti aivan oikeassa. Kun puhelin ja kamera pysyivät laukussa, jäi yksityiskohdille enemmän aikaa ja tilaa. Pystyn edelleen palauttamaan mieleeni alimman kerroksen viileyden ja kosteuden, egyptiläisen sarkofagin hieroglyfit, maalaushuoneen lattialistojen kultaukset.

Tämän postauksen myötä aloitankin yhden naisen kampanjan: sitoudun katsomaan näyttelyt puhelin laukussa, ei kädessä. Näyttelykierroksen jälkeen voin palata niiden teosten kohdalle, jotka haluan erikseen kuvata (mikäli se on museossa sallittua). Keskittyminen, katsominen, kuunteleminen – vuoden 2017 avainsanat.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Bloggarin painajainen? Ainoaksi jäänyt kuva Sir John Soane -museosta. Pois lähtiessämme museon fasadin peitti jättimäinen rekka-auto.

Mainokset

Epäonnistuneiden ydinvoimahankkeiden ulkoilmamuseo.

Pohdin jälleen museoita, kun luin Suomen Museoliiton P.S. -blogista Kimmo Levän kirjoituksen siitä, miksi museo-sanaan liitetään negatiivisia mielikuvia. Levä argumentoi, että museoalalla on imago-ongelma, joka liittyy sanaan ”museo”.

Törmäsin myös Twitterissä vanhaan New York Timesin juttuun museokokoelmien saattamisesta verkkoon, kaikille avoimesti jaettavaksi. Onko todella niin, että museo-sanalla on väljähtänyt, negatiivinen kaiku?

Tämä kävi myös mielessä tänään, kun mm. Helsingin Sanomat uutisoi ministeri Olli Rehnin todenneen (ilmeisesti jo nyt poistetussa) blogikirjoituksessaan, että Suomesta uhkaa tulla ”epäonnistuneiden ydinvoimahankkeiden ulkomuseo”. Vai onko mielleyhtymä ummehtunut ainoastaan Suomessa? Usein jää fiilis, että ulkomailla asiat tuntuvat aina olevan paremmin, mainokset isompia, markkinointi ja brändäys tehokkaampaa, ja osittain näin onkin. tate modern lontoo taidematkustaja Jos näin on, mitä asialle voisi tehdä? Levä ehdottaa yhdeksi ratkaisuksi, että ”museot eivät vuonna 2016 julkaisisi ainoatakaan viestintä- ja markkinointikuvaa, jossa ei ole ihmisiä. Sama koskee myös verkkosivuja”. Toki joskus rakennus tai sen yksityiskohta voi olla tehokas. guggenheim new york taidematkustaja Entäpä kokoelmien avainteokset? Museon määritelmäkin kuuluu: ”Museo […] hankkii, säilyttää, tutkii, käyttää tiedonvälitykseen ja pitää näytteillä aineellisia ja aineettomia todisteita ihmisestä ja hänen ympäristöstään.” Jokaisessa suomalaisessa museossa on varmasti teos tai esine, jonka takana on kiinnostava tarina. Esinettä tai teosta ei toki tarvitse alentaa ”markkinointitempuille”, mutta tehokkaasti tiedotuksessa käytettynä teoksesta tulee tunnistettava. Jeff Koons taidematkustaja Tai kokoelmien avaaminen verkkoon? Deborah Ziska Washingtonin National Gallery of Artista toteaa New York Timesin haastattelussa: “I don’t think anyone thinks we’ve cheapened the image of the ‘Mona Lisa.’ People have gotten past that, and they still want to go to the Louvre to see the real thing. It’s a new, 21st-century way of respecting images” ja jatkaa ”Sharing is what museums need to learn to do.”

Verkossa avatut kokoelmat houkuttavat alkuperäisteosten tai -esineiden äärelle. Mitä tutumpi ja laajalle levinneempi kuva on, sitä helpompi kuvaa on käyttää myös omassa markkinoinnissa. Tässä ollaan onneksi otettu askel hyvään suuntaan, ja monet museot tarjoavatkin korkearesoluutioisia kuvia vapaasti käytettäviksi.

Kuitenkin esimerkiksi Kansallisgallerian sinänsä erittäin hieno ja tervetullut Taidekokoelmat verkossa -palvelu rajaa käyttöä niin, että ”verkkopalvelun sisältöjä voi ladata väliaikaisesti henkilökohtaiseen käyttöön tarkoituksena niiden selaaminen ja katselu. Sisältöjä voi tulostaa omaan yksityiseen käyttöön” (Tulostaa? Vuonna 2015?).

Ministerien ja taiteellisten johtajien yksittäiset aivoitukset kannattaa varmastikin jättää omaan arvoonsa – nykypäivän museolla on mielestäni freesi imago ja Suomesta löytyy monia onnistujia, jotka viestivät toiminnastaan erittäin onnistuneesti. Usein unohtuu, että myös ulkomailla meistä varmasti jokainen on puhallellut pölyä vitriinien päältä ja taivastellut museon huonoa löydettävyyttä.

Väittäisin, että kyse on lopulta onnistuineista tarinoista. Kun asiaa ajattelee tarkemmin, Epäonnistuineiden ydinvoimahankkeiden ulkoilmamuseo voisi olla vuosisadan elämyskohde.